Martta Wendelin – blogikirjoituksia

MARTAN JOULU

Kolme tonttua ja kelkka, Suomen tuberkuloosin vastustamisyhdistyksen joulukortti, peiteväri 1931, Tuusulan taidemuseo

Päivi Ahdeoja-Määttä

Suomalaisen joulun tunnuskuvasto liittyy paljolti omiin tai lapsuusajan tunnelmiin. Kuvittajat kuten Martta Wendelin ja Rudolf Koivu ovat luoneet tätä kuvastoa 1910-luvulta alkaen ja se välittyy yhä keskellämme. Postikorttien lähettäminen alkaa olla jo harvinaista nykypäivänä, ellei joulua oteta lukuun. Silloin monet edelleen valikoivat tunnelmallisimmat kuva-aiheet korteista ja lähettävät niitä ystävilleen ja sukulaisilleen. Tai sitten tunnelmallisia joulukuvia jaetaan virtuaalisesti – instagramissa ja facebookissa.

Itämaan tietäjä, Suomen tuberkuloosin vastustamisyhdistyksen joulukortti, peiteväri 1937, Tuusulan taidemuseo

Joulu postikorteissa

Postikorttien lähettäminen yleistyi Suomessa 1900-luvun alussa, ja vaikutteita saatiin etenkin ruotsalaisen kuvittajan Jenny Nyströmin jouluisista tonttuaiheisista postikorteista. Hänen tontuissaan näkyi vielä realistisen maalaustaiteen ja art nouveaun henki koukeroisessa viivankäytössä. Martta Wendelin loi omat joulukorttinsa vasta 1920-luvun alussa ja hänen tontuissaan näkyi uudenlainen kuvittajan ote. Tontut olivat pelkistyneitä, hoikkia ja kuvamaailma oli suunniteltu juuri korttikäyttöä varten. Myöhemmin 1930-luvulla tontut ja joulupukit pulskistuivat. Kuvaustapa oli edelleen pelkistynyt, mutta Wendelin leikitteli realismilla ja arkitodellisuudella kuvaten joulupukin ajamassa autoa tai lava-autoa, laskeutumassa laskuvarjolla lahjojen kanssa lumiseen maisemaan.

1930-40-luvuilla joulukorttien aiheet laajenivat uudenlaisiin teemoihin kuten joulukirkkoon, rekiaiheisiin ja tunnelmallisiin talvimaisemiin. Myös Jeesuksen syntymän aikaan liittyviä aiheita kuten seimiaihe, Itämaan tietäjät ja Pako Egyptiin tuli kortteihin. 1950-luku toi mukanaan arkisia tunnelmakuvia lumilyhdyistä, tähtitaivasta ihailevista lapsista, lumen peitossa olevista tulppaaneista tai kukkarekeä työntävistä lumipukuisista tonttulapsista.

 

Lastenlehtien joulu

Tuntematon osa Wendelinin joulukuvituksia ovat lastenlehtien Äidin joululahja -liitteet. Kaunis kuvitettu kirjeenmallinen kuori sisälsi äidille lahjaksi vaikkapa paperisia joulupöytäliinoja. Martta Wendelin kuvitti myös useita joulutarinoita lastenlehtiin, Valistuksen Joulupukki-lehdistä Pääskysen Joulukonttiin tai Sirkan Jouluun. Usein kirjoittajana oli tunnettu lastenkirjailija kuten Aili Somersalo tai Annikki Setälä. Kuvitukset olivat tussi- ja peiteväritöitä kuten Setälän Kiukkupussi-tarina tai sitten kolmivärikuvituksia kuten Somersalon kirjoittamat Jukka-Pekan seikkailutarinat.

Äidin joululahja, peiteväri 1938, Tuusulan taidemuseo

Martta Wendelinin oma joulunvietto Tuusulassa

Usein Martta Wendelin joutui tekemään jouluisia aiheitaan kustantamoille jo kesäaikaan. Eräässä kirjeessään Viena Aaltiolle 5. elokuuta 1930-luvun lopulla Tuusulassa Martta on kuvaillut tekemisen vaikeutta, miten luonnon vihreydessä on vaikea päästä joulutunnelmaan. ”Minulla olisi kymmenittäin joulukortteja tehtävä tuossa paikassa, mutta kun mieli on viheriässä metsässä niin ei siitä mitään hyvää näy syntyvän.”

Omaa joulunviettoaan Suopellossa Tuusulassa jouluna 1942 Wendelin kuvasi ystävättärelleen näin: ”Nyt se joulukin on sitten ohitse. Me vietimme sitä flunssan merkeissä (mikä oli ihan yleinen viettämistapa tänä vuonna). Sain muutamia hyviä kirjoja, jotka tietysti ahmin heti. Itse ostin itselleni joululahjaksi Helene Schjerfbeckin elämäkerran (ruots.) hienoine kuvineen. WSOY:ltä tuli Suomen taiteen vuosikirja, Otavalta ”Taivasten valtakunnan avaimet”, Gummerukselta pari kirjaa. Niin että kaiken kaikkiaan (mukaan luettuna se joulukinkku) meillä oli oikein rauhallinen leppoisa joulu.” Naimattomana naisena Martta Wendelinin oma joulu kului vanhan äidin kanssa vuoteen 1942, kunnes syksyllä 1943 hänelle tuli kasvatiksi 13-vuotias kolttatyttö Helena Titoff Lapista. Sen jälkeen joulunvietto muuttui uudenlaiseksi, kun perhepiirissä oli lapsi ilahtumassa lahjoista ja joulun tunnelmasta.

Vuoden 1944 joulusta Martta kirjoitti Vienalle 1.1.1945 kiittäen samalla saamastaan ruoka-avustuksesta.  ”Saimme onnellisesti kinkun. Ja meillä on ollut aika hyvä joulu, mitä ruokaan tulee, jos ei nyt ajattele makeita. Tämä on ensimmäinen joulu, jolloin minä aivan omin päin olen saanut valmistaa jouluruuat. Äiti on nyt ollut suunnilleen vuoden vuoteen omana. (…) Jouluaattona hän istui pöydässä syömässä kanssamme. (…) Äidin tilasta johtuen olemmekin viettäneet hiljaisen joulun. Tytön kanssa olemme pitäneet pientä jouluiloa. Hän on hyvin kiltti, hauska lapsi. Hän oli niin onnellinen, kun joulupukki toi niin monta pientä pakettia. – Minäkin sain taas vähän joulukirjallisuutta. Gummerukselta lähettivät oikein kolmeosaisen romaanin Magdalena. Olen lukenut sitä tässä nyt pyhien aikaan.” Kustantamot muistivat kuvittajiaan kirjalahjoilla, ja näistä olikin Martalle aina paljon iloa pitkinä joulunpyhinä.

Ida Wendelin kuoli vuonna 1946, ja uuteen kotiin Kanervalaan Annivaaraan muutettiin 1947. Jatkossa Wendelinin joulut kuluivat Helenan kanssa, josta sittemmin tuli virallisesti ottotytär. Myöhemmin jouluja tunnelmallisessa taiteilijakodissa täydensi Helenan perhe lapsineen ja lapsenlapsineen. Kotiliesi-lehden toimituskin muisti vanhaa taiteilijaa aina jouluisin herkkukorilla, kuten Kotilieden entinen päätoimittaja Raili Malmberg on muistellut. Läheinen ystäväpiiri, tyttökerho muotoutui elämän viime vuosikymmenillä, ja kukkatervehdyksiä vaihdettiin jouluisin ystäväpiirissä kuten myös naapurien kanssa.

Maria, Josef ja Jeesus-lapsi, Joulun Ilosanoma -kirjan kuvitus, peiteväri 1955, Tuusulan taidemuseo/ Museokuva

TARINA   TAULUSTA

Satu Säilä

Tuusulan silloisen asemakylän, Järvenpään kartanon maille perustettiin vuonna 1928 valtiollinen Kotitalousopettajaopisto. Opistossa koulutettiin myös puutarhanhoidon opettajia vuoteen 1967, jolloin tämä koulutus siirtyi Lepaan puutarhaopistoon. Järvenpäässä kotitalousopettajien koulutusta annettiin lähes 70 vuoden ajan.  Kuntayhtymä KEUDA jatkaa samassa paikassa uudistettua matkailu-  ja ravitsemusalan koulutusta, vanhan perinteen pohjalta.

Mieheni edesmennyt täti, Kyllikki Peippo, oli aikoinaan 1950–60 luvulla Järvenpään Kotitalousopettaja-opiston puutarhanhoidon opettajana. Lukija ehkä kysyy, miten tämä henkilö sitten liittyy taiteilija Martta Wendeliniin. Hyvinkin paljon tai ainakin kahden taideteoksen verran. Yhdistävä tekijä oli Martan intohimo omaan maahan ja maaperään, jossa voisi nähdä kaiken kasvavan, erityisesti kukkien. Martta Wendelin on monissa kirjeissään kertonut puutarhanhoidosta ja kukkien puhkeamisesta. Näitä kukkia hän on ikuistanut mm. monissa pastellitöissään. Kaiken tämän mahdollisti oman maapalan hankkiminen ja muutto Tuusulan Annivaaraan 1947. Puutarhanhoito oli siis Martan ja Kyllikin yhteinen tekijä. Todennäköisesti tapaamiset Annivaarassa 1950-60-luvulla liittyivät puutarhanhoitoon.

Eräällä tällaisella tapaamisella Kyllikki oli ihastellut valmistumassa olevaa kookasta kukista tehtyä pastellityötä. Hän sai sen myöhemmin myös ostaa itselleen. Mutta Kyllikille rakkain taulu on kuitenkin tämä kuvassa oleva maisema, joka on tilaustyö. Kyllikin toiveena oli saada seinälleen taulu, jossa olisi järveä ja saari. Kyllikin tuntien kyseinen mielikuvissa ollut toive ei liittynyt Tuusulanjärveen, vaan Kyllikin lapsuuden kotimaisemiin Pohjois-Karjalassa, Saimaan saariin ja kimmeltäviin vesiin.

Martta Wendelin, Järvimaisema, öljy, yksityiskokoelma

Tämä öljyvärityö on mielestäni levollinen ja rauhoittava.  Värimaailma muodostuu useista eri vihreän sävyistä, veden tummista varjoista ja valon heijastuksista. Erityisesti minua viehättää taiteilijan siveltimen pehmeä ja vapaa jälki, vailla yksityiskohtia. Tätä maisemaa voimme ihastella Tuusulan kotimme seinällä. Kyllikki antoi sen vielä eläessään Lahdessa asuessaan sisarensa pojalle. Hänen mielestään sen paikka kuuluu olla Tuusulassa, missä taiteilija eli 40 vuotta omassa kodissaan ja rakkaassa puutarhassaan, johon Martta Wendelin halusi tulla myös haudatuksi.

 

 

 

 

SAARELAN MUMMU

Leena Jäntti

Martan muotokuva Julia Saarelasta (1869-1952) on minulle kaikkein mieluisin Martta Wendelinin maalaamista muotokuvista. Mikä siinä sitten puhuttelee? Katse, ilme, tunnelma, aika, malli? Muotokuva on maalattu 1944-45 sota-aikana. Itse olen syntynyt sodan jälkeen mutta sota on hipaissut kuitenkin sen verran, että isäni oli sotainvalidi ja äitini lotta. Ja koko aikuisikäni olen tehnyt hoitotyötä ja edelleen vapaaehtoisena veteraanityössä sota-ajan ihmiset ovat lähelläni.

Työvelvollisuus on Suomen laissa tunnettu poikkeusolojen aikainen velvollisuus, joka koskee kaikkia Suomessa asuvia 17–64-vuotiaita henkilöitä. Sitä voidaan käyttää valmiuslain mukaisissa poikkeusoloissa eli sodan, sodan uhan, kiristyneen kansainvälisen tilanteen, maailmankaupan häiriön tai suuronnettomuuden aikana.

 Martalle kutsu työvelvolliseksi tuli Saarelan taloon. Talo on historiallisen Tuusulan Rantatien varrella, viimeinen talo vasemmalla Järvenpäähän päin mentäessä. Martta ei ollut tottunut maataloustöihin ja silloin sovittiin, että Martta maalaa mummun muotokuvan. Martta asui silloin Suopellon huvilalla vuokralla, lähellä Saarelaa.

Martta Wendelin, Saarelan mummu, pastelli 1943, Tuusulan taidemuseo

Julia Saarela on tässä kuvassa 75- vuotias. Kuvassa Saarelan Julian katse on hieman huolestunut. Miettiikö hän mennyttä elämää? Hänen miehensä oli Viktor Reinhold Saxelin (1862-1918), myöhemmin nimi muuttui Saarelaksi Snellmannin päivänä 1906.  Hän oli niiden viidensadan miehen joukossa, jotka veivät suurta adressia keisarille. Reinhold Saxelin oli luotettava ja arvostettu Tuusulan edustaja tässä joukossa. Myös Julia kantoi yhteiskunnallista vastuuta ja oli Tuusulan kunnanvaltuustossa vuosina 1923-24.

Suuri adressi kerättiin Suomessa ensimmäisenä sortokautena vuonna 1899 vastustamaan Suomen suuriruhtinaan keisari Nikolai II:n 15. helmikuuta 1899 allekirjoittamaa helmikuun manifestia. Silloiset ylioppilaat hiihtivät kylästä kylään keräten yli puoli miljoonaa nimeä yhdessätoista päivässä.

Pariskunnalle syntyi kuusi lasta, joista kaksi äiti joutui saattamaan hautaan jo lasten ollessa pieniä. Pojista Valtteri oli Pohjolan talon isäntä vaimonsa Idan kanssa. Nyt Pohjolan tila on siirtynyt Järvenpään kaupungin omistukseen. Tytär Katri meni naimisiin naapurinpojan kanssa ja perhe asui Ristinummella. Helmi ja Lauri olivat naimattomia ja huolehtivat talosta elämänsä loppuun asti.

Nyt on sota-aika ja huoli koko maan tulevaisuudesta. Kuinka saadaan työt tehdyksi ja elämä turvattua taas eteenpäin. Pitääkö hän käsistä tiukasti kiinni, ettei vain tarttuisi talon töihin ja malttaisi istua mallina?  Kuvassa näkyy emäntä, joka on selvinnyt monista vaikeuksista mitä elämä on eteen tuonut, kädet levollisesti sylissä (näin haluan tulkita), pyhäpuku päällä ja kaiken yllä leijuu hiljainen talonpoikainen arvokkuus.

Mitä taiteilija ajattelee maalatessaan taulua? Martta on 52- vuotias, parhaassa iässä oleva taitelija, jonka työt ovat virkistäneet suomalaisten arkea monin tavoin sota-aikana, sekä antaneet toivoa paremmasta. Martan mielessä on ehkä jo oman kodin rakennushaaveet. Parin vuoden kuluttua se jo toteutui, kun Annivaaraan valmistui oma koti, joka sai nimekseen Kanervala.  Maalauksesta voi aistia Martan opettajan Eero Järnefeltin vaikutteita. Maalaus on ruskeasävytteinen, kuin myöhäissyksy, juuri ennen lumentuloa, pelkistynyt ilmaus, josta katsojalle tulee rauhallinen mieli. Voisin kuvitella, että sanoja ei paljon tarvittu, keskinäinen ymmärrys vallitsi naisten välillä.

Saarelan talo ja ihmiset sekä pihapiiri tulivat tutuksi Martalle monin tavoin. Hän kuvitti 1945 Viktor Rydbergin Tonttu-runon ja käytti siinä mallina Saarelan talon aittoja. Monissa jouluaiheisissa postikorteissa voi nähdä myös näitä Saarelan aittoja.

Martta Wendelin, Tonttu ja aitat, kuvitus Viktor Rydbergin runokirjaan, peiteväri 1945, Tuusulan taidemuseo

 

MARTAN KIRJEITÄ ÄIDILLENI

Terhi Ahvonen

Martta Wendelinin ensimmäinen kirje Paula Ahvoselle 25.9.1960

Kuusikymmentä vuotta sitten syyskuussa alkoi äitini Paulan ja taiteilija Martta Wendelinin ystävyys. Mistä tiedän, että se alkoi juuri tuolloin? Koska kaikki on dokumentoitu kirjeisiin, joita he lähettivät toisilleen. Äidin ensimmäinen kirje Martalle on päivätty 19.9.1960 ja hän aloitti sen luonnollisestikin hyvin kunnioittavasti ja muodollisesti: “Arv. Taiteilija Martta Wendelin, rohkenen ystävällisesti kääntyä puoleenne asiassa…”

Martta Wendelin maalaamaan Pohjanmaalle

Äitini oli syntynyt v 1930 maalla, Isossakyrössä ja ihaillut kotiinsa tulleita Kotilieden kansikuvia koko lapsuutensa ja nuoruutensa ajan. Kun hän sitten 30-vuotiaana nuorena rouvana ja yhden lapsen äitinä halusi muotokuvan pikkutytöstään (allekirjoittaneesta), niin keneltäpä muultakaan hän olisi kysynyt muotokuvalle tekijää, kuin suuresti ihailemaltaan Martta Wendeliniltä. Äitini oli nähnyt Vöyrillä sukulaistalossa muotokuvan perheen tyttärestä ja siinä oli ollut tuttu “MW” signeeraus. Ja pari vuotta aikaisemmin vanhempani olivat vierailleet myös Tuusulassa tarkastaja Karttusen perheessä ja nähneet siellä Wendelinin maalaamia muotokuvia. Ilmeisesti äitini tunsi tarkastaja Karttusen niin hyvin, että pyysi häntä puhumaan taiteilijalle etukäteen, että tällainen yhteydenotto Laihialta voisi tulla. Joten tuumasta toimeen ja kirje suoraan taiteilijalle Tuusulaan!

Martta Wendelin, Äiti Paula, pastelli 1960

Ja mikä riemun päivä koitti, kun Martta vastasi äidille 25.9.1960 päivätyllä kirjeellään. Toki taiteilija näki paljon esteitä yhtäkkiselle lähdölle Pohjanmaalle: ”Tiedossa pitäisi olla ainakin pari kolme tilausta sielläpäin, jotta minun jotenkuten rahallisesti kannattaisi lähteä matkaan ja voidakseni pitää hintatason alhaisena. Nyt on niin, että päivät pitenevät jatkuvasti, – marras- joulukuulla ei voi ajatellakaan muotokuvamaalausta (eikä maalausta yleensäkään). Kuva olisi siis tehtävä lokakuun kuluessa, taikka lykättävä tammikuun puolelle.”

Äitini päätti välittömästi poistaa esteet ja kirjoitti uuden kirjeen 29. syyskuuta. ”Varmoja tilauksia on jo ainakin kolme: oman tyttäremme muotokuvan lisäksi haluaisimme muotokuvan myös äidistäni, vaikka hän ei sitä vielä tiedäkään. Myös Simonsin perheen isoäidistä haluttaisiin kuva. Lisäksi tulisi luultavasti (ja melkoisella varmuudella) kaksi muuta muotokuvatilausta: mieheni serkun pikkupoika sekä hänen isoäitinsä.” Äitini ehdotti myös, että taiteilija voisi asua meillä: ”Ehkäpä tästä muodostuisikin sitten tilapäinen ateljeenne, täällä on mielestäni valoisaa. Nämä kaikki kertomani tapaukset ovat niin hyviä ystäviämme, että heidän maalausistuntonsa voi suorittaa täällä mainiosti. Emmehän malta odottaa tammikuuta, kukapa tietää millaista silloin on?” Jo ensimmäisessä kirjeessään äitini oli perustellut pontevasti, miksi muotokuva allekirjoittaneesta pitäisi tehdä pikimmiten: ”Sillä kauan ei Terhi ole enää nelivuotias ja hampaat kun lähtevät ja jäsenet venyvät epäsuhtaisiksi, niin siinä iässä ei sitten enää olisi niin lapsekkaan suloinen.”

Martta Wendelin, Pikku Terhi, pastelli 1960

Päättäväisenä ja toimeliaana ihmisenä äitini sai ”esteet raivattua”. Hän itse muisteli joskus vanhuuden vuosinaan noita vuosikymmeniä ihastellen ”Silloin ei mikään ollut mahdotonta”.  Ja niin Martta Wendelin saapui 12. lokakuuta 1960 junalla Vaasaan ja äitini oli häntä vastassa asemalla. Taiteilija palasi kotiinsa Tuusulaan vasta loppukuusta, sillä tilauksia oli ehtinyt kertyä vielä lisää. Tällä ensimmäisellä matkallaan hän maalasi tai luonnosteli meillä ainakin kahdeksan muotokuvaa.

Äidin ja Martan pitkä ystävyys

Näin siis alkoi yli neljännesvuosisadan kestänyt ystävyys äitini ja Martta Wendelinin välillä. Tästä eteenpäin kutsun häntä Martta-tädiksi tai Wenni-tädiksi, sillä näillä nimillä minä ja sittemmin myös veljeni opimme hänet tuntemaan. Martta-täti asui meillä muutamasta viikosta kuukauteen lähes joka vuosi 60-luvulla ja vieraili usein kodissamme vielä 70-luvullakin. Hän maalasi meillä Pohjanmaalla ollessaan yli 100 muotokuvaa perheestämme, sukulaisistamme sekä vanhempieni ystävistä ja heidän perheistään. Sana kiiri ja tilauksia oli aina yllin kyllin joka vierailulle. Myös kukkatauluja ja niiden luonnoksia syntyi useita sekä myös joitakin maisemia ja interiöörejä Laihialta ja Isostakyröstä.

Martta Wendelin, Aini Pukkinen, pastelli 1960

Äiti sisusti aina Martta-tädille ateljeen kotiimme niiksi viikoiksi, jotka hän oli meillä ja tuossa huoneessa sain itsekin istua mallina muutamia kertoja. Ensimmäisellä maalausmatkallaan Laihialle hän maalasi minusta tämän pastelliväreillä tehdyn muotokuvan. Mallina istuminen oli pikkutytölle aika jännittävää, mutta sitä helpotti se, että sain istua lattialla ja ympärilläni oli minulle rakkaita leluja, kirjoja ja paperinukkeja. Mummastani Ainista tehtiin myös muotokuva mumman tiukasta vastustelusta huolimatta. Samoin malliksi pääsivät isäni Erkki ja äitini itsekin istahti malliksi.

Tämä äidin oma muotokuva oli tietääkseni ainoa Martan maalaama työ, josta äitini ei niin pitänyt. Martta maalasi tauluun vahvan, päättäväisen nuoren naisen – ehkäpä äiti halusi nähdä itsensä siihen aikaan pehmeämpänä ja nöyrempänä? Myöhemmin taulu sentään pääsi seinälle isän muotokuvan viereen.

Martta Wendelin, Isä Erkki, hiili 1960

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

MARTTA WENDELIN KAUNIIN ARJEN TULKKI

Kirsi Sukula-Ruusunen

Olen elänyt elämäni.  Mutta usein mietin, minäkö ite sen elin, minäkö itse ohjasin tekoni. Yhä selvemmäksi on minulle tullut, että elämääni ohjasi minun ulkopuolellani oleva voima – otti hoiviinsa jo lapsena, kasvatti luonteeni, asetti vaikeudet eteeni, opetti ne voittamaan. Ei minulta kysytty, halusinko vai enkö. Tunsin selvästi, että joku auttoi ja tuki minua, antoi minulle taitoa tehdä tehtäväni. Se saattoi tielleni tärkeät henkilöt ja tein mitä tehtäväkseni oli määrätty. Tiedän – Kohtalo ohjasi elämääni.” 

Tällä siteerauksella kuvaa Martta Wendelin omaa elämäänsä vuonna 1980 Jatta von Konow toimittamassa kirjassa ”Martta Wendelin, piirtäjä ja maalari”. Kirjan tarkoituksena on kertoa laajasti Martta Wendelinin monipuolisesta ja laajasta tuotannosta, koota yksiin kansiin hänen elämäntyötään. Teoksen alussa kerrotaan lyhyesti myös Martan oman elämän käänteistä, aina kirjan julkaisemiseen asti.

Lyhyt elämänkertakuvaus muodostaa lukijalleen mielikuvan ahkerasta ja määrätietoisesta taiteilijasta, jonka yksityinen elämä työn rinnalla on ollut tapahtumarikasta. Vaikka Martta Wendelin itse kuvailee, että kohtalo on ohjannut hänen elämäänsä, ajattelen itse kuitenkin, että ei hän tunnu mitenkään ajelehtineen vailla määrää ja suuntaa, vaan hänen matkansa on ollut tavoitteellista, suunnitelmallista ja hyvin tuloksellista.

Olimme elokuun alussa Martta Wendelin seuran hallituksen kanssa ideariihessä Mäntyharjulla ja valmistauduin niihin päiviin selailemalla kirjahyllystäni löytyvää ”Martasta kirjoitettua” ja jouduin jälleen ihmettelemään, miten” täynnä elämää” taiteilijan pään täytyi olla. Hän joko näki kaunista kaikessa mihin katsoi tai ainakin hän muutti sen kauniiksi kuvatessaan. Siihen aikaan, kun hän eli nuoruuttaan ja aikuisuuttaan, oli monien ihmisten elämä usein raskasta ja köyhää, oli sairauksia ja puutetta lähes kaikesta mitä tarvitaan inhimilliseen elämään, mutta Martta Wendelin ei kuvannut aikansa ankeaa puolta vaan hän tuntui löytävän kuvattavakseen huonostakin omenasta sen punaisen posken.

Muun muassa se, että lapset joutuivat usein tekemään raskasta työtä, oli tavallista vielä 1940-luvulla mutta Martta sai työnteon näyttämään iloiselta ja mukavalta. Tästä esimerkki vieressä olevassa piirroksessa, joka koristi Kotilieden numero 10 kantta toukokuussa 1941. Tällaisilla kuvilla luotiin uskoa parempaan huomiseen muun muassa sota-aikaan.

Mäntyharjulla kuulin muutamia eläviä tarinoita taiteilijan elämästä, joka ei todellakaan ollut ruusuilla tanssimista ja vaaleanpunaisen samppanjan juomista aamiaisella vaan usein raskasta työntekoa ja arkisia paineita, niin kuin meillä kaikilla. Ihailtavaa on se, että se ei koskaan näy hänen töissään.  Pohdin, että joko se on taiteilijan ehdotonta ammattitaitoa tai sitten se johtuu hänen positiivisesta luonteen laadustaan.  Vai johtuneeko molempien yhdistelmästä. Se jää minulle ikuiseksi arvoitukseksi.

Ideapäivämme oli elokuun viiden ja kuuden päivä. Samoina päivinä, lähes sata vuotta aiemmin oli Marttakin ollut Etelä-Savossa, luomassa uutta.  Hän oli ollut ystävien uudessa kesäpaikassa Ristiinassa, kylässä, joka sijaitsee noin puolen tunnin ajomatkan päässä meidän majapaikastamme Mäntyharjulla, Villa-Aurorasta.

Lähdimme matkaan ajatuksena löytää Martan jalanjäljille ja etsiä, josko löytäisimme vielä sen portin, joka Martan tiedetään maalanneen omalla matkallaan tuolloin, liki vuosisata sitten.  Tuntui oudolta ajatella, että hän oli kulkenut siellä ja etsinyt jotakin itselleen niin merkittävää, että haluaa ikuistaa sen.

Puolen tunnin kiemuraisen automatkan ja muutamaan muun tutustumiskohteen jälkeen uskoimme löytäneemme Mäntyharjun kirkon kiviaidasta ”sen portin” jonka Martta on kuvannut. Tai ainakin löysimme kiviaidasta portin, jonka saatoimme yhdessä todeta olevan riittävän samanlainen kuin Martan työssä.

Taas ihailin Martan valintaa siitä, mitä hän halusi tallentaa: hän ikuisti kirkon hienon portin, ei hautoja, ei muistomerkkejä vaan sen, minkä kaikki näkevät kirkkoon tullessaan tai kirkon ohi kulkiessaan, hienon portin.

Piirtäjä Kari Suomalainen on joskus nimittänyt Martta Wendeliniä ” köyhän kansan Schjerfbeckiksi” ja sanonut, että Martta Wendelin on ehdottomasti tunnetuin suomalainen taiteilija. Perusteluksi väitteelleen hän sanoi, että Martan töitä on lähes jokaisessa Suomen kodissa, ja se on ainutlaatuista. Postikortteja, lehtien kansikuvia, kirjojen kansia, muotokuvia, piirroksia ja maalauksia löytynee varmaan meidän kaikkien muistoista ja mielikuvista. Paljon tärkeitä kuvia, joilla on tallennettu suomalaista mielen maisemaa ja ihan konkreettisestikin nostettu näkyviin ja kuvattu talteen tulevillekin sukupolville tärkeitä asioita. Niitä juuria, hyväsydämisesti.

Kun ajelimme tuona kauniina iltapäivänä tuntemattomalla tiellä ja katselin maisemia siinä ajaessani, mietin, kuinka oikeassa Kari Suomalainen aikanaan olikaan.  Mielestäni hän olisi voinut lisätä vielä, että Martta Wendelin maalasi positiivista ja kaunista arkea suomalaisille. Uskon, että hänen kaunis taiteensa viehättää ja tuottaa iloa myös muualta tänne Suomeen kotoutuneille ja kotoutuville, koska kauneus on puolueetonta, se ei ole milloinkaan ketään vastaan suunnattua vaan taiteilija tekee palveluksen katsojille muuntaessa arjen kauniiksi.

Martan hyväntahtoisesti kuvaama kotimaamme ja sen arki korostuvat erityisesti nyt korona-aikana kun meidät suomalaiset on ”rauhoitettu” pysymään omissa oloissamme omassa maassamme. ”Kotoilu” on päivän sana ja siihen mallia voimme ottaa Martan arjen kuvauksista. Yritetään nähdä arki kauniina ja nauttia siitä. Nykytekniikalla voimme tallentaa muistomme digitaalisiksi ja ne säilyvät tuleville jälkipolville, yritetään löytää niitä tavallisia arjen asioita kuvattaviksi niin kuin Martta Wendelin teki aikanaan, positiivisesti.

Hyvää ja tunnelmallista elokuun loppua meille kaikille toivoo Kirsi S-R