POIKASERKUT MUISTELEVAT MARTAN MALLINA OLOA

Martta Wendelin seuran hallituksen jäsen Terhi Ahvonen pyysi muutamaa serkkuaan muistelemaan Martta Wendelinin mallina oloa 1960-luvulla.

Timo Takala – Martan mallina 1966

Tapasin Martta Wendelinin ensimmäistä kertaa vuoden 1966 kesällä. Hän oleskeli silloin tätini Paula Ahvosen ja hänen miehensä Erkin kesähuvilalla Isossakyrössä Kyrönjoen varrella. Martta teki ensin veljestäni Jukka-Pekasta (silloin 17-vuotias) hiilipiirroksen. Työ tapahtui nopeasti eikä korjailuja tarvittu. Sitten hän teki piirroksen minusta. Vain hieman hän korjasi hartioiden linjaa ja työ 16-vuotiaasta Timosta oli valmis. Muistelimme veljeni kanssa, että meidän hiilipiirroksemme syntyivät kumpikin noin puolessa tunnissa.

Äitimme Irja Takala kutsui Martan kotiimme, joka sijaitsi Nokialla luonnonkauniilla Pitkäniemen mielisairaalan alueella. Martta oleskeli siellä vieraanamme ainakin vuosina 1966 ja 1967. Äitini soitteli lähinnä lääkereiden perheille ja kyseli, oliko heillä kiinnostusta teettää muotokuvia. Niinpä Martta teki hiilipiirros- tai pastellityöt ainakin Anttisen, Stenijin ja Santalan tyttäristä. Wendelin teki muotokuvia myös ainakin joistain lasten vanhemmista. Stenijin tyttäret Marita ja Anita lahjoittivat Wendelinin maalaamat vanhempiensa (Pekka ja Greta) pastellityöt Martta Wendelin seuralle joitakin vuosia sitten.

Martta teki pastellityöt myös vanhemmistamme. Isästämme Erkki Takalasta hän piirsi ensin kaksi hiilipiirrosta ja teki sitten pastellityön, jonka hän signeerasi 1967. Äitimme Irjan muotokuva on signeerattu 1966.

Asuntomme parvekkeella Pitkäniemessä Martta teki pastellityön lehtiään pudottavasta vaahterasta, sembramännystä ja Pyhäjärvestä. Kuva on ollut esillä useissa Wedelinin näyttelyissä.

Martta kävi useita kertoja Pitkäniemen puistossa kävelyllä äitini kanssa. Jotkut pitkäniemeläiset kysyivät, oliko Martta mahdollisesti äitini äiti. Heissä oli ehkä jonkin verran samaa näköä. Muistan, että ainakin kerran kävimme autollamme Tampereella. Sieltä Martta hankki maalaustarvikkeita. Mielestäni Martta Wendelin sopi hyvin olemaan ja asumaan kotonamme. Lähisukuni oli ja on luonteeltaan melko ujoa, mutta samalla sosiaalista. Perheelläni, ehkä eniten isämme kautta, oli vahva kiinnostus ja kunnioitus kuvataitelijoita ja taidemaalauksia kohtaan.

 

Jarmo Pukkinen – Martan mallina 1966

Kun sain pyynnön muistella Martan mallina oloa, niin kokoonnuimme sisarteni Rean ja Merjan kanssa kolmisin muistelemaan noita aikoja. Olikohan jotenkin niin, että Martta Wendelin

Rea Pukkinen, pastelli 1966saapui lomailemaan ja maalaamaan serkkujemme kesähuvilalle Pohjanmaalle, kun Paula-tätimme oli järjestänyt hänelle etukäteen muutamia tilauksia. Näissä maalaustöissä saattoi joskus tulla välipäiviä, peruutuksia yms.

 

Yhtenä tällaisena välipäivänä Martta pyysi Merja-sisartani mallikseen. Merja oli serkkujemme luona kesälomalla ja ehkä vähän Terhi-serkun seuranakin. Kun vanhempamme tästä kuulivat (ja ehkä myös näkivät hienon lopputuloksen) he kysyivät, josko Martta voisi maalata loputkin sisarussarjasta. Niin malleiksi pääsi myös sisareni Rea sekä allekirjoittanut, joka oli tuolloin 10-vuotias.

Muistikuva: helteisen heinäkuun aamupäivä. Ahvosen huvilan vierashuoneen puolella jännän näköistä, maalausteline, maalausvälineitä, väriliituja, värituubeja. Martta toivottaa tervetulleeksi. Pyytää istumaan. Haetaan sopivaa tuolin paikkaa. Mallin asentoa säädetään, jotta valo tulee sopivasti. Alkaa keskittynyt sessio, jota ei rikota montaa kertaa. Martta pyytää pieniä muutoksia asentoon, ryhtiin, kääntämään päätä hitusen. Yritän tsempata, aika tiukkaa tekee 10-vuotiaalle. Avoimesta ikkunasta pöllähtää välillä helleilmaa, naurua ja puhetta puutarhasta. Pidetään välitunti. Kolmisen tuntia taidettiin maalata. Martta oli ”nuorelle herralle” arvovaltaisen ja karismaattisen tuntuinen. Keskittynyt ja ystävällinen.  

”No niin, nyt pääset leikkimään”.

 

 

Olli Saura – Martan mallina 1963

 

Tunsin Martan n 20 vuoden ajan, mallina olin 3-vuotiaana ja viimeisen kerran tapasin hänet Tuusulan kirjaston kokoelmanlahjoitustilaisuuden avajaisissa.

Välivuosiin mahtui useita kontakteja serkkujeni Isokyrön huvilalla. Oma pastellini oli myöskin Ahvosten seinien sisällä syntynyt; tämä oli kuitenkin jo 1963 Laihian vanhalla kunnanlääkärintalolla. Hanna-sisarestani Martta oli tehnyt pastellin jo 1961 Laihialla.

Vaikka olin pieni ja ilmeisesti aika villi, muistan taulun etenemisestä taiteilijan kimpaantumistakin. Tämä oli varmasti oma vikani, sillä myöhemmin valokuvausstudiolla on käynyt samoin, kun perheemme lapsista piti saada myös valokuvapotretit.

Mallina olosta muistan myös, että paitani oli työssä ensin sininen pohjaväriltään ja se sopi mielestäni hyvin poikien värinä. Pettymys oli melkoinen, kun valmis työ olikin beigepaitainen. Martasta aina välittyi humaanin arvokas, mutta vaatimaton ja nöyrä vaikutelma. Tietysti taiteilija osasi kommentoida erilaisia asioita kuin ihmiset yleensä. Esimerkiksi Ahvosten kakkosauton Opel Kadetin väri. Martan mielestä auto oli kermanvärisenä tyylikäs.

Martta oli tervetullut vieras Turkuun kodillemme ja sielläkin hän teki töitä. Paraisten mökillämme hän teki värimaailman puitteissa parannuksia useisiin finesseihin. Viimeisen tapaamisen yhteydessä Tuusulassa oli paljon avajaisvieraita. Martta oli silloin kuuro ja vierastin lähestyä häntä. Kuitenkin olin huomaavinani, että hän kiinnitti minuun huomiota.

Keväällä 2023 olin Valamon luostarin Martta Wendelin näyttelyssä näyttelyoppaana. Aika äkkiä syntyi mielessäni taiteilijan eri vaiheista koostuva juttusarja. Kierroksen päätteeksi yleensä annoin samantyyppisen luonnehdinnan hänestä ihmisenä ja kerroin vielä loppukevennyksenä, että lottokupongit hänellä oli aina kunnossa ja järjestyksessä. Muistan Martan kertoneen, että hän lottosi joka viikko.

 

Koonnut Terhi Ahvonen, Martta Wendelin seuran hallituksen jäsen

 

 

Aino Aalto 25.1.1894-1949

Martta Wendelin 23.11.1893-1986

UUSI NAINEN – Martta Wendelinin ja Aino Aallon elämänvaiheita

Vuosituhannen alussa, kun Aino Aallon 100-vuotisjuhlavuosi oli lähestymässä, työskentelin Alvar Aalto Säätiössä. Juhlavuonna 2004 julkaistiin ensimmäinen teos Aino Aallosta. Siihen asti Ainoa oli käsitelty arkkitehti Alvar Aallon varhain kuolleena puolisona. Selkeää kuvaa Ainon roolista avioparin työnjaossa tai toimiston töissä ei ollut. Kirjaa tehdessä paljastui, että Aino Marsio-Aallolla oli oma muotokieli, puolikas omistus arkkitehtitoimistosta ja oma vastuullinen työtehtävä. Lisäksi hän oli äiti, sisko, kansainvälinen toimija, toimitusjohtaja jne. Kuva Aino Aallosta monipuolistui ja hänestä tuli aktiivinen toimija puolisonsa rinnalle.

Martta Wendelin syntyi kaksi kuukautta aiemmin kuin Aino Aalto, joka oli tyttönimeltään Mandelin (vuodesta 1906 alkaen Marsio). Martan ja Ainon elämän vaiheissa on monia samankaltaisuuksia aikuisuuteen asti. Voidaan sanoa, että he edustavat hyvin aikakautensa nuoria naisia. 1900-luvun alussa rakentui Suomi, jossa myös naisilla on aktiivinen rooli yhteiskunnassa. Naiset kouluttautuivat ja

hankkivat itsenäisen ammatin, usein myös uudenlaisille aloille. Helsingin kulttuuripiirit olivat toisiinsa nivoutuneita ja samaa piiriä. Taide ja kulttuuri tarkoittivat usealle suomalaiselle kansallista toimintaa.

Syntyjään Aino Mandelin ja Martta Wendelin olivat eri yhteiskuntaluokista, mutta heidän elämänvaiheensa olivat yllättävän yhtenäiset. Martta syntyi sahanhoitajaperheeseen, jossa oli kuusi lasta. Perhe asui Karhulassa. Seitsemänvuotiaana Martta lähettiin kouluun Helsinkiin, mutta ylioppilaaksi hän pääsi Kotkassa. Aino Aallon isä oli rautatieläinen. Perhe asui pienessä asunto-osuuskunnan asunnossa Helsingin Kampissa. Keittiön ja kamarin käsittävässä asunnossa oli 13-lapsisen perheen lisäksi vanhemmat ja isoäiti. Kolme lapsista kuoli vauvaiässä.

Molemmat perheet olivat suomalaisuusmielisiä ja koulutusmyönteisiä. Lapset haluttiin kouluttaa, myös tytöt. Martta valitsi piirustuskoulun ja Aino arkkitehdin opinnot. Molemmat suorittivat opintonsa hyvin, mutta kumpikaan ala ei työllistänyt valmistuneita ilman omaa tahtoa ja halua tehdä töitä. Martta joutui todella etsimään elantoa perhettä kohdanneiden menetysten vuoksi 1910-luvun loppupuolella. Hyvin lyhyen ajan sisällä kuolivat Martan isä, sisko ja kaksi veljeä.

 

 

Sekä Aino että Martta haaveilivat opintomatkasta Eurooppaan ja pystyivät sellaisen toteuttamaan matka-apurahan turvin. Aino matkasi opiskelutovereidensa kanssa Ita

liaan Saksan ja Itävallan kautta vuonna 1921. Martan Italian matka toteutui vuonna 1927 Saksan ja Sveitsin kautta. Aino Aallolla oli matkalla mukana kamera ja hänen valokuviaan matkalta on säilynyt. Martta teki matkalla taidetta.

Aino Marsio työskenteli valmistuttuaan useammassa arkkitehtitoimistossa, kunnes vuonna 1924 alkoi vastavihityn puolisonsa Alvar Aallon arkkitehtitoimiston osakkaaksi. Aino oli avioituessaan 30-vuotias.  Lapsia perheeseen syntyi kaksi. Martta Wendelin löysi vakituisemman työsaran kuvitustöistä WSOY:lle ja Otavalle. Aino Aalto kuoli vuonna 1949 sairastettuaan syöpää muutaman vuoden. Hänen aktiivinen työuransa jäi kesken. Martan terveyshuolet toivat hänet Tuusulaan, jossa hän eli hyvin iäkkääksi.

 

 

Molemmat naiset elivät itsenäisen nuoren naisen elämää. Opiskelu, opiskelukaverit, työpaikka, matkaunelmat… ” Naiset elivät arkeaan oman aikansa kehyksissä: on opiskelua ja työtä, kahviloita ja kulttuurielämää, aatteita ja politiikkaa, ja tietenkin ystävyyttä ja rakkautta. ”

Uusi nainen oli itsenäinen, työssäkäyvä ja aikaisempia sukupolvia vapaampi toimimaan tahtomallaan tavalla. 

 

Ulla Kinnunen

Kulttuuri- ja museotoimenjohtaja

 

Martta ja Rudolf Valamossa

 

Rudolf Koivun  (24.12 .1890 – 11.10.1946) Satumainen kuvittaja- näyttely avautui Valamon luostarin kulttuurikeskuksessa 28.3 ja on nähtävänä koko tämän vuoden aina 27.1.27 asti.

Kolme vuotta sitten samassa tilassa oli Martta Wendelin – kultahiekkaa ihmisten poluille- näyttely, joka toi Valamoon lähes 20 000 tuhatta kävijää. Nyt jännitetään kerääkö Rudolfin taide vähintään yhtä paljon kävijöitä.

Nyt avatussa näyttelyssä sain olla viemässä Martta Wendelin seuran tervehdyksen ja onnittelut. Siihen, että näyttely toteutuu, tarvitaan osaavia tekijöitä, vapaaehtoisia ja taloudellista tukea antavia tahoja. Paikalla olikin Amerin Kulttuurisäätiön edustaja kutsuvieraana. Amerin taidekokoelmat ovat olleet Tuusulan taidemuseon hallussa ja hoidossa yli kymmenen vuotta. Tästä kokoelmasta oli kattava osuus näyttelyssä, lisäksi eri taidemuseoista sekä yksityisiltä.

Näyttelyn kuraattoreina olivat Liisa Heikkilä-Palo sekä Päivi Ahdeoja-Määttä. Tervehdys ja kiitoskukat olisi pitänyt antaa kaikille osapuolille mutta kun mukana oli yksi kukkakimppu, ojensin sen Liisa Heikkilä-Palolle, joka on 80-luvulta alkaen ollut kuraattorina Valamon näyttelyissä ja koonnut upean historiallisen museon Valamon aarteista omaan pysyvään näyttelytilaan Kulttuurikeskuksen alakertaan.

Valamon luostarin igumeeni Mikael toivotti vieraat tervetulleeksi. Anu Vehviläinen kertoi Rudolf Koivun elämästä ja avasi näyttelyn, sen jälkeen vieraat pääsivät kiertämään ja katsomaan näyttelyn.

 Satumaisia kuvituksia. Hienosti tuotu katsojien nähtäville. Tuttuja, osa harvoin nähtyjä, mystisiä, pelottavia, kauniita, herkkiä ja niin puhuttelevia, kuin Rudolfin elämä. Oliko nämä satujen kuvitukset ja hänen kirjoittamat sadut pelastus kaikkiin niihin raskaisiin kokemuksiin mitä hänen elämäänsä liittyi.

Itseäni kosketti erityisesti Rudolf Koivun öljyvärimaalaus Itämaan tietäjien kumarrus Lontoon merimieskirkkoon. Tämä alkuperäinen taulu on edelleen Lontoon merimies kirkolla ja sen konservoinnin on aikanaan rahoittanut John Nurminen säätiö. Nyt tästä taulusta on otettu valokuva ja teetetty kopio näyttelyyn.

Taulun tarina sai alkunsa heinäkuussa vuonna 1914, jolloin syttyi ensimmäinen maailmansota ja Rudolf oli taideystävänsä Matti Warenin kanssa Pariisissa taideopintojaan täydentämässä. He pääsivät lähtemään pakoon viimeisellä laivalla Lontooseen ja siellä he saivat turvapaikan Suomalaisesta merimieskirkosta. Olisiko tämä taulu ollut korvausta oleskelusta kirkolla, ennen kuin pääsivät lähtemään Suomeen takaisin. Rudolf ehti jouluksi Suomeen.

Martta ja Rudolf kuvittivat satuja, kirjojen ja lehtien kansikuvia, postikortteja ja taideteoksia suomalaisten iloksi.

 Vahva suositus tehdä kesäretki Valamoon ja katsomaan nyt Rudolfin näyttelyä.

 

Leena Jäntti,

Martta Wendelin seuran edellinen puheenjohtaja

 

Hyvää Kalevalanpäivän jälkeistä päivää.

Tänään tulee Martan kuolemasta kuluneeksi 40 vuotta. 1.3.1986 hän menehtyi kuntonsa heikettyä pitkin alkutalvea. Tytär Helena hoiti häntä ensin kotona, ja sitten Martta siirtyi ystävänsä Inarin (Kultalahti) saattelemana sairaalaan joksikin aikaa ennen kuolemaansa. Martta itse ajatteli kuoleman olevan hänelle vapauttava ja niin surullista kuin tutun (Marttahan oli tuttu kaikelle kansalle) ihmisen kuolema aina on, on lohdullista tietää, että hän itse luotti kuoleman jälkeiseen elämään ja lähti tästä maailmasta rauhallisin mielin kohti suurta tuntematonta.

Näin Martan poismenon päivänä mietin, miksi kuuluisaa ihmistä, taiteilijaa, presidenttiä, tiedemiestä muistetaan aina hänen syntymäpäivänään. Yleensä maineikkaan ihmisen hauta kukitetaan syntymäpäivänä ja muistopuheet pidetään syntymäpäivänä, ei kuolinpäivänä. Pohdin asiaa oikein ajan kanssa ja päädyin ajatukseen, että syntymäpäivä symboloi meidän kulttuurissamme elämän juhlimista, saavutuksia ja iloa, kun taas kuolinpäivä muistuttaa menetyksestä, surusta ja kuolemasta. Syntymäpäivä tuo positiivisia muistoja, keskitytään henkilön elämään ja elämäntyöhön, siihen mitä näemme tai koemme hänen töistään ja saavutuksistaan nyt. Sitähän me nimenomaan teemme Wendelin seurassa ja aina Marttaa muistaessamme, keskitytään hänen elämäntyöhönsä ja siihen positiiviseen perintöön, jonka hän meille töidensä kautta jätti. Tuota Martan maailmaa tarvitsemme tänään ehkä enemmän kuin vuosikymmeniin aiemmin. Johtopäätökseni on siis, että syntymäpäivä on tulevaisuuteen suuntautumista ja optimistista, elämänmyönteistä kun kuolinpäivän muistaminen on usein synkkää ja taaksepäin katsovaa vaikka tiedämmekin, että kuolema oli Martalle itselleen jo odotettu, olihan hän elänyt jo 93 vuotta.

Eilen oli Kalevalanpäivä ja pohdin, miksi Kalevalanpäivä nosti Martan mieleeni. Martan ollessa nuori kuvittaja ensimmäisessä palkkatyöpaikassaan WSOY:lla hän sai esimiehekseen taiteilija Akseli Gallen-Kallelan, joka tuli valvomaan tekeillä olevan Koru-Kalevalan valmistumista ja samalla Martalle esimieheksi. Martta seurasi läheltä suuren mestarin työtä ja varmaan oppi paljon siitä kuvitusmaailmasta. Yhdessä he myöhemmin kuvittivat V.A. Koskenniemen Elegian. Martta uurasti ja käytti kynää, samalla hän kehittyi aina vain taitavammaksi kuvittajaksi ja maalariksi. Yllä olevat kaksi korttia (1. Tuomikko tuvan takana ja 2. Lampahat meni mäkeä) ovat Martan Kalevala-aiheisesta korttisarjasta, jonka hän kuvitti vuonna 1935 Suomen Tuberkuloosin Vastustamisyhdistykselle.

Suuren kuvittajan ja maalarin poismenon jälkeen, 40 vuotta myöhemmin, tätä kirjoittaessani mietin, kuinka taitavan kädenjäljenhän jättikään ja runsaan. Kotkan Karhulasta lähtenyt tyttö. Etelä-Suomen kaupunkia kierrettyään päätyi Tuusulaan. Tänne asettui ja tuli meille kaikille elämäntyönsä kautta tutuksi. Ilahduttaa ja luo positiivista tulevaisuudentoivoa jokaisella siveltimen sipaisullaan ja kynän piirtämällä kaarella.

Kiitos Martta, lepää rauhassa oman kotisi pihassa, suuren kuusen varjossa. Yst. terv Kirsi

Aiemmasta blogista 1.3.2026 korjattu versio. Poistettu virheellinen tieto Martan osuudesta Akseli Gallen-Kallelan kuvittaman Koru-Kalevalan syntyyn. – Kirsi-

Satujen maailma

Satujen historia on vanhaa ja todennäköisesti peräisin jo antiikin ajoilta. Silloin tarinoita kerrottiin lähinnä aikuisille ja ne siirtyivät sukupolvilta toisille. Aikuisille tarkoitetuissa saduissa oli mukana aikuisviihteen elementtejä. Osa tarinoista on muuttunut aikojen kuluessa. Vasta lapsuuskäsityksen muututtua niistä muokattiin uusia versioita ja satuja kerrottiin myös opetuksina. Näin kertoo Satu-Katri Apo, folkfloristiikan emeritaprofessori, joka on tutkinut Kalevalaa ja satuja.

Satujen merkitys lapsille on moninainen. Satujen ja tarinoiden maailmat auttavat lapsen kielellistä kehitystä, kasvattavat mielikuvitusta ja luovuutta. Satuihin sisältyy usein opetuksia. Voidaan sanoa, että sadut ovat lapsille aivoruokaa lisäten keskittymiskykyä, auttaen rentoutumaan ja rauhoittumaan. Saduista voi olla hyötyä myös tunnetaitojen kehittymiseen. Vaikeitakin kokemuksia voidaan käsitellä satujen avulla.

Kiinnostusta satujen lukemiseen lisää satujen kuvitus. Tässä mietin, millainen on kirjallisen tarinan, sadun tai runon muuttaminen kuvalliseen muotoon. Tähän kysymykseen osaisi vastata taiteilija Martta Wendelin, lukuisten tarinoiden kuvittaja. Ihailen kovasti hänen taitoaan muuttaa teksti mielenkiintoisiksi kuviksi. Käytän tässä esimerkkinä vuonna 1934 ilmestynyttä Vuodenaikojen satu -teosta, jonka runomuotoisen tekstin on laatinut Ebba Warma.

Kun taiteilija saa tekstin kuvitettavaksi, oletan, että sitä täytyy lukea monta kertaa ja pikkuhiljaa teksti muuttua taiteilijan sisäisessä maailmassa kuviksi, jotka hän ikuistaa. Lähettääkö hän kuvat tekstin kirjoittajalle hyväksyttäväksi, millaista vuoropuhelua käydään, tähän en saa enää vastausta Martalta. Mutta oletan, että yhteistyötä tehdään ja lopulta sekä tekstin kirjoittaja että kuvittaja ovat tyytyväisiä lopputulokseen.

Vuodenaikojen sadussa linnunradan talossa asuu tähtirouva seitsemän tähtilapsen kanssa: ”Siell` linnunradalla asuu omassa talossaan, niin kiltti tähtirouva, niin kirkas katseeltaan. Ja tähtilasta pientä häll` oli seitsemän; nyt linnunrataa heidän näät kelkoin kiitävän. Ja kelkkanansa heillä on kaunis, kelpo kuu.”

Martta Wendelin seuran toimesta saimme tilaisuuden lukea satuja Päiväkoti Martta Wendelinin lapsille marraskuussa 2025. Tilaisuus oli mieleenpainuva kokemus. Vuodenaikojen satu soveltui osittain luettavaksi ja osittain keskusteltavaksi noin 4-5-vuotiaille lapsille. Satu konkretisoitui omiin kokemuksiin talvesta ja kesän touhuista, sekä syksyisistä sieniretkistä. Joku kevään kukkakin muistui mieleen.

Riemastuttava kokemus oli, kun huomasimme, että päiväkodin lasi-ikkunaan oli maalattu kuva juuri Vuodenaikojen satu -satukirjan kohtauksesta, jossa juhlitaan ruusun ja perhosen häitä. Satutuokioon liittyi mielestäni satujen lukemisen ja kuuntelemisen hyviä kokemuksia. Lasten ja aikuisten yhdessäolo, asioiden pohtiminen, omien kokemusten vertaaminen sadun tapahtumiin sekä tulevaisuuteen liittyvät odotukset lasten mielessä. Lasten innostus oli parasta vuorovaikutusantia. Mielikuvitukselle avaavia asioita oli pohtia, millaisia ovat pilvivaatteet tai miten lumihiutaleet putoavat taivaalta maahan. Martan hurmaavat kuvat antoivat keskusteluun pohjaa.

Päätän tämän kertomuksen tammikuun talven riemuihin, siihen kun tähtilapsi Liisa lähettää meille maan lapsille ja aikuisille lumihiutaleita taivaan pilvilinnasta:

”Ja Liisa hiutaleita siell` ilmaan lennättää ja silloin täällä meillä on oiva tuiskusää: Ja kiteet kiitää hiljaa ja vieretysten niin, ett` täällä lasten hauska on juosta nietoksiin.”

Marttaa ja Ebbaa satuelämyksestä kiitäen, toivotan teille kaikille tammikuun luistavia pulkkamäkiä, hiihtolatuja ja innostavia retkiä satujen maailmaan!

Eija Kattainen

 

 

 

Lapsuuteni joulut

Hyvä Martta Wendelinin taiteen ystävä, millaisia joulumuistoja sinulla on lapsuudestasi? Minä näen lapsuusmuistoni kuvina silmissäni: muistikuvina, valokuvina, joulukortteina. Niinpä aionkin nyt kertoa lapsuuteni jouluista Pohjanmaalla kuvitettuna Martta Wendelinin joulukorteilla. Tuo joulukortin kuva on kuin suoraan lapsuuskodistani. Meilläkin oli puinen nelihaarainen joulupuu, johon kiinnitettiin oikeita omenoita, vihreitä marmeladipalloja ja tietysti kynttilät. Ja lapsilla oli päällä tonttupuvut ja tonttulakit. Olen syntynyt 1950-luvun puolivälin paikkeilla, joten kuvaamani joulut ajoittuvat 60-luvun alkuvuosille. Meillä joulun valmistelu alkoi sillä, että pääsin äitini mukana käymään Isossakyrössä mummani luona monena iltana joulukuun alussa. Mummalla oli perinteinen kyläkauppa ja äiti auttoi mummaa laittamaan kauppapuodin joulukuntoon ts. otettiin esille joulukoristeet ja laitettiin hyllyille perusvalikoiman lisäksi myyntiin joululahjoiksi sopivia tuotteita. Myöhään illalla ajelimme pimeän lakeuden läpi kotiin. Äiti oli keksinyt minulle ajankuluksi leikin: laskin auton ikkunasta näkemiäni taloja, joissa vielä oli valot ikkunassa – kovin montaa niitä ei yleensä ollut. Samalla ihastelin tähtiä kirkkaalla taivaalla ja ihmettelin, mistä sen joulutähden sitten oikein erottaa muista tähdistä.

Jouluvalmisteluihin kuului tietysti leipominen ja erilaisten laatikkoruokien valmistaminen. Niinpä kotona tuoksui välillä lanttulaatikko, välillä maustekakun eksoottiset tuoksut. Leivonnaisista muistan erityisesti kaneliässät, vinoruudut (joissa oli koristeena punaista hilloa ja sen molemmin puolin valkoista sokerikuorrutusta), pullakranssin, maustekakun ja taatelikakun ja tietysti joulutortut luumutäytteellä. Äidin pikku ”apurina” sain kaapia taikinakulhot ja leivonnaisten valmistuttua oli onneksi aina muutama pikkuleipä, joka ei ollut tarpeeksi kaunis, vaan päätyi suuhuni, kun kaikki muut pakattiin huolellisesti pyöreisiin peltirasioihin, joissa ne sitten odottivat joulua. Piparkakutkin leivottiin ja perinteisten muottien – pipari, tähti ja sydän – lisäksi käytettiin possu-, enkeli- ja tonttumuottia. Ihan lähellä joulua leipoi äiti vielä ison satsin piparitaikinaa, mutta siitä leivottiinkin talo! Tämä oli niitä harvoja kertoja, jolloin näin myös isäni keittiössä. Kun talon osat oli saatu paistettua, alkoi kokoaminen ja siinä isä oli mestari. Yleensä isä saapui suoraan töistä piparitaloa rakentamaan ja valkoinen työtakki vaihtui lennosta esiliinaan. Isäni oli rauhallinen eikä koskaan kiroillut, mutta piparitalon kokoaminen oli poikkeustilanne: kun kuuma sokeri poltti sormenpään, niin häneltäkin saattoi päästä voimasana. Aina talo kuitenkin saatiin pystyyn ja seuraavaksi se koristeltiin valkoisella sokerikuorrutuksella ja Ranskanpastilleilla. Loppusilaus tehtiin vielä tomusokerilla. Yleensä piparitaloon asennettiin myös sisälle pieni lamppu ja patteri, jotta talon ikkunoista tuikki valot.

Ennen joulua kirjoitettiin iso kasa joulukortteja, jotka tietenkin olivat tuttuja Martta Wendelinin kuvia. Joka arkipäivä posti toi pinon kortteja, jotka oli lähetetty meille. Ja aika usein myös saamissamme korteissa oli tuttuja Martan jouluaiheita. Ne äiti laittoi talteen joulun jälkeen.

 

Naapureille vietiin joulukukat, jotka oli itse tehty: koriin laitettiin sammalta ja pari hyasinttia tai pieniä punaisia tulppaaneja sekä käpyjä ja kuusenoksia. Postinkantajalle ja kylän puhelinvaihteen hoitajalle annettiin suklaarasiat kiitoksena vuoden työstä. Ja tietysti pihaan laitettiin pystyyn heinäseiväs, johon kiinnitettiin lyhde pikkulintuja varten.

Viimeistään aatonaattona pakkasimme kaikki jouluruuat, -kukat, -lahjat jne. autoon ja ajoimme mumman luo. Me asetuimme asumaan talon yläkertaan toiseen päätyhuoneeseen ja toiseen päätyyn tuli jouluvieraiksi äidin kaksoissisaren perhe Turusta. Minä ja rakas Hanna[1]serkkuni saimme asua isojen huoneiden välissä olevassa alkovissa, jonne mahtui juuri kaksi sänkyä. Hauskinta oli, että alkovista oli ovi myös talon pitkälle vintille, jossa säilytettiin kaikkea mahdollista. Siellä me salaa vierailimme ja löysimme ison rullan vaaleanvihreää pinkopahvia. Haimme alakerrasta sakset ja leikkasimme pahvista kummallekin siivet. Seuraavaksi otimme piironginlaatikosta valkoiset lakanat ja taiteilimme niistä hakaneulojen avulla päällemme pitkät puvut. Tässä vaiheessa Hannan isä sattui paikalle ja ymmärsi heti, mistä oli kyse: meistä tulisi enkeleitä. Niinpä hän auttoi siipien kiinnittämisessä ja haki vielä alakerrasta kuusenkoristeluun tarkoitettua hopeanauhaa, josta tehtiin kummallekin pikkuenkelille kranssi päähän.

Hanna-serkkuni oli ujompi kuin minä, mutta sain hänet houkuteltua alakertaan ja niin me esittäydyimme mummalle ja vanhemmillemme. En muista, kuka sen keksi, mutta seuraavaksi olimmekin jo matkalla naapuriin, jossa kolkutimme oveen. Laulettuamme naapurin isäntäväelle ”Enkeli taivaan lausui näin…” toivotimme hyvää joulua ja siirryimme vielä seuraavaan taloon. Siinäpä oli hauskaa ajankulua joulua odottaville pikkutytöille!

Joulusaunassa käytiin usein jo aatonaattona, mutta jos serkut tulivat kovin myöhään, niin sitten joulusauna olikin vasta aattona. Mumman talo oli rakennettu 1920-luvulla ja ulkorakennuksessa oleva sauna oli yhtä vanha. Löylyhuone oli aika suuri, lauteille mahtui isompikin porukka. Mutta koska peseytyminen tapahtui myös löylyhuoneessa, niin tilaa pitikin olla reilusti. Pesuvesi kuumennettiin saunatuvassa olevassa suuressa vesipadassa, joka oli muurattu kiinni tulisijaan. Kesäisin saunatupaa käytettiin myös vierashuoneena ja mumma kertoi, että sodan aikana siellä asui evakkoperhe, joka oli paennut sotaa Karjalasta.

Jouluaaton ruokapöytä katettiin mumman talon tilavimpaan huoneeseen. Joulukinkku oli tietysti pöydän keskipiste ja sen koristeluun saivat lapsetkin osallistua. Perinteisen ”sinappihunnun” lisäksi kinkun pintaan painettiin kuivattuja neilikoita, joista muodostui pintaan neliökuvio. Lopuksi kinkkuun työnnettiin vielä sukkapuikko, johon laitettiin vuorotellen omenoita ja luumuja koristeeksi. Lanttu-, porkkana- ja maksalaatikko (Pohjanmaalla sanottiin lanttuloota, porkkanaloota jne) olivat keitettyjen perunoiden ohella kinkun lisukkeita – perunalaatikkoa meillä ei tuohon aikaan vielä tehty. Se ei kuulunut isokyröläiseen joulupöytään. Sinsalla eli rosolli ei minusta maistunut kovin hyvälle, mutta se vaaleanpunainen kermavaahto oli ihanaa. Lipeäkalaakin oli joka joulu tarjolla, vaikka kukaan ei siitä oikein tykännyt. Mutta kun se kuului perinteeseen. Tietysti pöydässä oli myös lasimestarin silliä, jonka me lapset kiersimme kaukaa. Vihreät herneet ja kuivatut luumut kinkkuvadilla sen sijaan maistuivat hyvälle. Jälkiruokana oli aina luumukiisseliä kermavaahdon kera ja sitähän me odotimme innolla. Aikuiset olivat mielestään jo kovin täynnä, mutta lapsille kiisseli maistui. Juomana oli kotikaljaa ja maitoa ja leipä oli vähän makeampaa kuin arkisin. Joululimputkin oli leivottu etukäteen.

Kun pöytä oli saatu korjattua pois, alkoi jännittävä odotus: milloin saapuu joulupukki? Pari päivää sitten kuuntelin radiosta ohjelmaa, jossa kerrottiin, että iloiset, puna-asuiset joulupukit tulivat suomalaiseen jouluperinteeseen Amerikasta 1950-luvun puolivälin tienoilla. Siihen asti joulupukilla oli ollut tummahko vaatetus – yleensä jokin turkki nurinpäin päällä ja turkislakki päässä. Lapikkaat tai huopatossut jalassa ja puinen sauva kädessä sekä tuohikontti selässä. Juuri sellaisia joulupukkeja meillä kävi. Kun tähän vielä lisää sen, että pukilla oli römeä ääni ja hän otti aina esiin taskustaan pienen sinisen vihon, jonne oli kirjoitettu meidän lasten edesottamukset ylös, niin on helppo arvata, että joulupukin kohtaaminen oli tosi jännittävää ja vähän pelottavaakin. Muistan edelleen elävästi, että pukki nuhteli minua joka joulu siitä, etten mennyt tarpeeksi aikaisin nukkumaan. Onneksi hän vähän kevensi tunnelmaa muistuttamalla, että mummakin oli valvonut liian myöhälle… Ehkä me jotain kehujakin saimme, mutta niitä en muista. Yleensä lauloimme pukille ”Joulupukki, joulupukki, valkoparta vanha ukki, eihän taakkas paina selkää, käypä tänne, emme pelkää!” Ja sitten joulupukki jakoi lahjat. Se oli tietysti meille lapsille se paras hetki koko joulusta.

Jos jouluvieraita oli enemmän, niin serkkujen kanssa leikittiin piirileikkejä kuusen ympärillä. Kuusessa oli oikeat steariinikynttilät, mutta jossain vaiheessa saatiin ensimmäiset sähkökynttilät ja se vähensi äidin huolia. Hän pelkäsi aina, että syttyy tulipalo, koska hänen lapsuudessaan naapurissa oli ollut iso tulipalo.

Toiseksi parhaana asiana muistan sen, että aattoiltana sai valvoa myöhälle ja me Hanna-serkun kanssa luimme alkovissamme uusia lahjakirjoja pitkälle.

Joulupäivänä herättiin kuitenkin tosi aikaisin, sillä piti ehtiä juomaan kahvit ennen kirkkoon lähtöä ja tärkeää oli myös sytyttää kaikille ikkunoille palamaan kaksi kynttilää. Mumma jäi vahtimaan kynttilöitä, mutta me muut lähdimme kirkolle. Vaikka useat tuolloin saapuivatkin jo autoilla joulukirkkoon, niin edelleen joistakin taloista tultiin hevosen vetämällä reellä. Hepoille oli silloin vielä pitkät ”parkkialueet” kirkkopihan reunoilla. Kaiteeseen oli kiinnitetty isot rautaiset renkaat tasaisin välimatkoin ja niihin renkaisiin isännät kiinnittivät hevosensa. Matka joulukirkkoon oli juhlallinen, koska oli vielä aivan pimeää, sillä jumalanpalvelus alkoi jo klo 7. Mutta kaikissa taloissa oli kynttilät ikkunoilla palamassa ja usein myös taivas oli tähtikirkas. Joulukirkossa aika kävi välillä pitkäksi ja taisi joku meistä lapsista joskus nukahtaakin. Mutta onneksi Isossakyrössä oli hauska perinne, että joku päästi aina ”ihan vahingossa” kirkkoon koiran, joka sitten vaelteli itsekseen kirkon käytävillä. Joskus koira kävi tervehtimässä pappia alttarilla asti. Ja sekös oli meistä hauskaa seurattavaa.

Kirkosta palattua syötiin riisipuuroa ja sekametelisoppaa eli kuivatuista sekahedelmistä tehtyä kiisseliä. Ja kahvin kanssa jokainen sai oman joulupullan eli nisu-ukon. Ehkä meilläkin kuunneltiin joulurauhan julistus radiosta aattona, mutta en muista sitä. Jouluevankeliumi sen sijaan luettiin ja muistelen, että se olisi ollut aattona ennen ruokailua. Kun opin lukemaan, niin sain joinakin jouluina sen lukea ääneen muille.

On ollut ilo kirjoittaa tätä tekstiä, koska olen samalla saanut elää uudelleen lapsuuteni parhaat muistot. Toivon koko sydämestäni, että tänäkin jouluna kaikki Suomen lapset saisivat kokea iloisia asioita, joita he sitten aikanaan voivat mummoina ja paappoina muistella. Kuten huomaat, Martan Wendelin on onnistunut ikuistamaan kortteihinsa 50-luvulla syntyneen lapsen joulumuistot. Mitä enemmän selasin äitini säästämiä joulukortteja, sitä elävämmin muistin yksityiskohtia lapsuuteni jouluista. Martan joulukortit ja joulumerkit olivat aikoinaan iso osa suomalaisten joulua. Yritetään pitää perinteitä yllä ja lähettää taas kortteja tänäkin jouluna. Koko Martta Wendelin seuran hallituksen puolesta toivotan kaikille hyvää ja rauhallista joulunaikaa. Muistellaan lapsuuden jouluja ja kerätään myös uusia muistoja tästä joulusta!

 

Terhi Ahvonen, Martta Wendelin seuran hallituksen jäsen

 

 

 

Olisi hauska mennä kopioimaan Ateneumiin – Martta Wendelinin muotokuvakopioita

 

 

Syksyn alussa 1914 nuori taideopiskelija Martta Wendelin kirjoitti ystävälleen Viena Sotavallalle: ”Ajattelin (se oli ennen sotaa), että olisi hauska mennä kopioimaan Ateneumiin jonkun taulun. Mitäs tuumaat – kahden olisi mukavata?”

Tunnettujen taiteilijoiden maalaustyylin harjoittelu kopioimalla taideteoksia kuului opiskelijoiden arkeen 1900-luvun alussa, ja nykyäänkin voi nähdä isoissa taidemuseoissa taideopiskelijoita samoissa puuhissa, tosin ehkä vain piirros- ja värityskynien ja lehtiöiden avulla varustettuna eikä öljyväreillä ja kangaspohjilla.

Marttakin oli neljännen vuoden taideopiskelija ehdottaessaan Vienalle Ateneumiin menoa. Heidän unelmoimansa taidematka Saksaan oli juuri peruuntunut sodan takia, ja taidetta saattoikin nähdä parhaiten vain Ateneumissa. Martta jatkoi kirjettään vielä Vienalle: ”

” Olisi ehkä voinut ansaitakin sillä hiukan, mutta nyt sodan tähden ei kukaan suinkaan välitä tauluista. Niin että on tästä ryhdyttävä ”käytännölliselle alalle”.   Taitava kopioija saattoi myös myydä teoksiaan, ja ansaita rahaa, ja se oli nuorelle taiteilijan alulle mielekkäämpää kuin esimerkiksi teosten konservointi tai keramiikan maalaaminen, mitä Martta myös teki.

                                                          

 Sukulaiskuvia valokuvista

Nuori Marttakin maalasi kopioita tilaustyönä ansaitakseen rahaa, ja etenkin palattuaan Helsinkiin vuonna 1925. Hän jätti kokopäivätyön WSOY:llä Porvoossa ja haaveili taidemaalarin ammatista, vaikka elanto tuli ansaita kuvituksilla pääosin. Vanhat ystävät ja tuttavat Kotkasta  tulivat apuun ja tilasivat häneltä muotokuvia usein valokuvan pohjalta tehtynä.

Entinen koulutoveri Kersti Salonius, ”surusilmäinen” Kekki, tilasi Martalta vuonna 1926 useita muotokuvia perheestään. Saloniuksen perheen muotokuvista syntyi suuri osa kopioimalla valokuvia. Myös entisen koulutoverin Heidi Härön (myöh. Henriksson) pikkusiskosta Essistä Martta maalasi muotokuvan valokuvan pohjalta. Essi oli kuollut nuorena vuonna 1916 ja myös vuonna 1926 kuolleen isän Juho Härön muotokuva maalattiin valokuvan pohjalta.

Wendelin maalasi Kekin äidin Sigrid Saloniuksen ja isoäidin Ulrica Sheilanin muotokuvat myös valokuvien perusteella ja nämä hän lahjoitti ystävälleen. Kerstinin veli Jarl Salonius oli naimisissa virolaissyntyisen Erica Zibele Tikkasin kanssa, josta tuli Martan ystävätär. Wendelin maalasi Erican muotokuvan mahdollisesti 1920-luvulla.

Gallen-Kallelan ja Mannerheimin suvun kuvia

Kopioiden maalaaminen kuului 1800-luvun puolelta alkaen taiteilijakoulutukseen. Marttakin oli nuorena taideopiskelijana käynyt Ateneumissa maalaamassa opiskelutoverinsa kanssa kopioita Ateneumin kokoelman tauluista. Myös Pekka Halonen uransa alussa maalasi jonkun kopion tai pastissin tilaustyönä. Esimerkiksi Halonen maalasi alun perin Bernhard Reinholdin Elias Lönnrotista maalaaman muotokuvan kopion vuonna 1893. Halosen maalaama Pedersören kirkon alttaritaulu Viimeinen ehtoollinen oli myös selvä pastissi Leonardo da Vincin tunnetusta maalauksesta Santa Maria delle Grazien kirkossa Milanossa.

Syyskuun alussa 1926 Martta oli kirjeenvaihdossa Akseli Gallen-Kallelan kanssa siitä, miten toimittaa tälle hänen Gallen-Kallelan esivanhempien muotokuvista maalaamia kopioita. Sovittiin, että Martta toimittaisi ne Ateneumin intendentin Torsten Stjernschantzin haltuun. Lisäksi Akseli oli lähettänyt Martalle ”puoltolauseen” eli suosituskirjeen Hovingin matkastipendin hakua varten. Akseli totesi myös kirjeessään, että on ”hauskaa kuulla että olette saanut oman kodin hankituksi, ja että työtä on riittänyt”. Entinen parin vuoden työtoveruus ei ollut saanut Marttaa ja Akselia luopumaan teitittelystä.

Wendelin neuvotteli Akseli Gallen-Kallelan kanssa myös Carl Gustaf Mannerheimin sukumuotokuvien kopioinnista. Helmikuun 6. päivä 1927 Martta kiitteli Akselia kirjeessään: ”En voi olla lähettämättä kiitoksiani Professorille erinomaisesta kunniasta ja ilosta saada maalata kenraali Mannerheimini sukukuvia. Koetan parhaani ja toivoisin onnistuvani, jotten saattaisi häpeään Professorin ystävällistä suositusta.”

Martta saikin Hovingin matkastipendin ja se mahdollisti kesällä 1927 pitkän ulkomaanmatkan Italiaan saakka. Akseli Gallen-Kallelan tilaamat ”sukumuotokuvat” ovat vielä tunnistamatta Gallen-Kallelan museossa, jossa on 1800-luvun muotokuvien kopioita. Martta teki jäljennöstöitä tilauksesta ja oli niin taitava, ettei oma kädenjälki tai tyyli niissä näy.

Saman aikaisia biedermeierajan Suomen sukumuotokuvia on ollut kenraali Mannerheimin kokoelmissa. Jatta von Konowin mukaan Martta ei olisi halunnut ottaa tätä työtehtävää vastaan, mutta kirje Akselille kertoo kyllä muusta. Mannerheim-museon kokoelmissa on useita kopioita sukumuotokuvista. Osa on taidemaalari Olga Ehrströmin maalamia vuosina 1926–27 (ajoitettu kirjeenvaihdon perusteella).

Kaksi tai kolme maalausta on tyylillisesti erilaisia ja tunnistamatta. Niinpä Josef Oleskiewiczin alun perin maalaama muotokuva Wendla Sofia (os. von Millebrant) Mannerheimista vuodelta 1822 on saanut myöhemmän kopion. Samoin Wendlan aviomiehen Carl Erik Mannerheimin muotokuva vuodelta 1825 on saanut kopion rinnalleen. Alkuperäiset ovat nykyään Kansallismuseon kokoelmissa.

Mannerheim-museon intendentti Liisa Oikari on pohtinut asiaa myös: ”Jos asioista on sovittu Gallen-Kallelan avustuksella, on täysin mahdollista, että Mannerheim ei ole koskaan itse käynyt kirjeenvaihtoa Wendelinin kanssa ja että keskusteluja olisi käyty suullisesti.”

Etenkin Wendla Sofian muotokuvassa voi nähdä Martta Wendelinmäistä siveltimenkäyttöä ja ilmaisua hyvin tyylitellyssä siveltimenkäytössä ja etenkin helmikaulanauhan kuvauksessa. Martan maalauksessa Juhlien jälkeen (1920-luku) voi nähdä vaikkapa vaikutetta tästä kopiointityöstä.

 

Myöhempiä kopioita

Wendeliniltä tilattiin uran loppupuolella 1950–60-luvuilta alkaen etenkin lapsien muotokuvia, ja hänen lapsikuvauksistaan tuli tunnettuja. Joskus muotokuvat perustuivat valokuvaan, jos malli ei jaksanut olla pitkiä aikoja paikallaan. Martta maalasi edelleen myös aikuisten muotokuvia joskus valokuvasta, esimerkiksi eräästä maalaistalon isännästä Tuusulassa, koska tämä oli kaatunut sodassa.

 

Näyttelyamanuenssi Päivi Ahdeoja-Määttä

 

 

 

 

Kirjailija Virpi Hämeen-Anttilan avajaispuhe 9.9.2025 Erkkolassa:

Martta Wendelin ”uuden naisen” kuvaajana

Silkkisukkia, polkkatukkia -näyttelyn avajaiset 9.9.2025

Avajaispuhe, Virpi Hämeen-Anttila

 

 

Martta Wendelin on kuvittajiemme aatelia. Hän sai tukevan pohjan taiteilijatyölleen Helsingin yliopiston piirustuslaitoksella, jossa hänen opettajanaan oli taidemaalari Eero Järnefelt. 25-vuotiaana hänestä tuli WSOY:n Porvoon toimiston kuukausipalkkainen kuvittaja, jonka työt ilmestyivät joululehdissä, satukirjoissa ja nuortenromaanien kansissa ja ennen uutä Kotiliedessä, jonka kansia hän teki pitempään kuin kukaan muu. Porvoossa hänen esimiehensä oli Akseli Gallen-Kallela, joka vaikutti myös hänen tuotantoonsa. Oman lisänsä antoivat Italiaan tehty matka ja maaseudulla vietetyt idylliset kesät.

Wendelin oli myös taidemaalari, joka piti näyttelyitä. Hänen tyylinsä oli kevyen ilmava ja läheni Järnefeltin ja Schjerfbeckin muoto- ja värimaailmaa. Hän teki muotokuvia, maisemia ja kaupunkikuvia, joissa näkyi myös marraskuulainen vaikutus. Tämä tuotanto jäi kuitenkin vielä mittavamman kuvittajantyön varjoon. Parhaiten Wendeliniltä muistetaan kuvitustyöt, jotka näyttävät naisen perheenäitinä ja lastensa kanssa kotoisissa askareissa, jotka liittyvät maalaiselämään. Itselläni on tapana hankkia joka vuosi Wendelin-kalenteri, jossa katselen suloisen nostalgian vallassa eri vuodenaikoihin sijoittuvia sieviä kuvia. Niissä toistuvat kevään kukat ja pajunkissat, punaiset tuvat, marjastus ja sienestys, ompelutyöt ja kasvimaan hoito. Äitien lisäksi kuvissa näkyy vain alle teini-ikäisiä lapsia – isä lienee töissä tehtaassa tai konttorissa.

Välillä puuhakkaissa kalentereissa vilahtaa kuitenkin näkyviin joutilas, tyylikkäästi pukeutunut neito, joka lueskelee lehteä riippukeinussa. Nyt Erkkolassa avautuva näyttely tuo esille tämän Wendelinin kuvittajantyön vähemmän tunnetun puolen. On kiinnostava havaita, että samalla tulee näkyviin ero 1920-luvun ja 1930-luvun aatemaailman ja yhteiskunnallisen ilmapiirin välillä.

1920-lukua sävytti maailmalla kaupunkikulttuuri, kansainvälisyys ja modernin ihailu, johon kuului myös ajatus uudesta, entistä vapaammasta naisesta. Uuden naisen, jazztytön tai flapperin merkkejä olivat lyhyt polkkatukka tai paashikampaus, jonka ulkomaiset esikuvat olivat filmitähdet, kuten Louise Brooks ja Colleen Moore, kapeasti leikatut, pohjepituiset leningit, joiden kuosi oli selkeä ja geometrinen, ehostaminen ja kauneudesta huolehtiminen, reipas ulkoliikunta housuissa mutta myös tupakointi ja alkoholin nauttiminen. Uusi nainen ei virkannut eikä poiminut sieniä, vaan ajoi suojalaseihin ja nahkatakkiin sonnustautuneena automobiilia, juhli miesten seurassa pikkutunneille, tanssi charlestonia ja foxtrottia jazzi-musiikin säestyksellä, istui rennosti nojatuolissa lukemassa uutta rohkeaa kirjallisuutta ja matkusteli ulkomailla hankkien eksoottisia kokemuksia.

Konservatiivisessa Suomessa nämä muodit laimentuivat. Meillä oli voimassa kieltolaki 1919-1932, mikä toi kyllä jännitystä ja suuren maailman seikkailun makua alkoholin hankkimiseen ja juomiseen. Waltarin pienoisromaanissa Suuri Illusioni herrat ottavat mukaan ”browningit” eli Browning-malliset pistoolit, kun seurue lähtee yöllä hakemaan lisää alkoholia Pitkänsillan toiselta puolen, ja viinaa salakuljettavat kelmit pääsivät aiheeksi elokuviinkin. Ilonpito oli kuitenkin aluksi harvojen herkkua. Maamme piti kuitenkin toipua sisällissodasta ja maailmansodan aiheuttamasta niukkuudesta, eivätkä kirjallisuus ja taide päässeet juhlimaan iloista 1920-lukua ja uutta naista ennen kuin vuosisadan loppupuoliskolla. Siihen asti saatiin odottaa myös automobiilien ja gramofonien yleistymistä.

Samaan aikaan naiselle avautui lainsäädännön myötä oikeus omaan omaisuuteen ja työhön ilman miehen lupaa. Yliopistoon ja taidemaailmaan naiset olivat päässeet jo edellisen vuosisadan lopussa, ja 1920-luvun lopulla heitä alkoi ilmestyä yhä enemmän näkyville paikoille. Juuri tuohon aikaan sijoittuu suurin osa Martta Wendelinin urbaania naista esittävistä kuvista. Niitä ilmestyi etenkin vuosina 1926-1930 Otavan lanseeramassa Aitta-lehdessä, joka oli piristävä kansainvälinen poikkeus muutoin kansallisromanttista kuvastoa käyttävässä lehtivalikoimassa. Lehteen kirjoittivat Tulenkantajat, ja se sisälsi usein juuri kaupunkilaisnaiselle suunnattua materiaalia. Tämä puoli Wendelinin tuotannosta näkyi myös viihde- ja nuorisoromaanien kansissa ja muissa kuvitustöissä.

Uusi nainen saattoi Suomessakin olla on rakkaudessa kokenut ja miehillä leikkivä femme fatale, kuten Caritas Waltarin edellä mainitussa romaanissa. Wendelinin uusi nainen ei ole näin rohkea. Hän viettää kuitenkin näkyvästi vapaa-aikaa ja liikkuu kodin ulkopuolella kaupungilla. Koulutytöistä kertovissa kuvituksessa korostuvat katu- ja puistonäkymät, kahvilakulttuuri, reipas energisyys ja tyttöjen välinen ystävyys. Kotonakin ollaan, mutta usein luetaan tai seisotaan ikkunan edessä kadulle katsoen. Velvollisuus hoitaa kotia ei näissä kuvituksessa tule liiemmin esille.

Wendelinin naiset ja tytöt on puettu tyylikkäästi. Wendelin tunsi hyvin muotia ja suunnitteli ja valmisti itse vaatteensa. Hänen äidillään oli ollut kutomo. Wendelinille oli ilmeisesti mieleen ajan muodin selkeä, yksivärisiä kuoseja ja maavärejä ja pastellisävyjä yhdistävä tyyli, ja tästä on hänen kuvitustaiteessaan ja myös maalauksissaan hienoja esimerkkejä. On harmi, ettei häneltä ole säilynyt enempää varsinaisia muotikuvia.

Suomessa iloinen 20-luku oli lyhyt. Juuri kun moderni, urbaani vapaus löysi tänne tiensä, tuli Amerikan pörssiromahdus 1929, joka pani alkuun laman ja käänsi historian pyörää taaksepäin. Naisen vapaus yhdistyi nyt huikentelevuuteen ja rappioon, ja hänen haluttiin jälleen olevan kunnon vaimo ja äiti ja muistavan kotitaloustyön tärkeyden. Euroopassa nousi valtaan konservatiivisia ja autoritaarisia johtajia, jotka tahtoivat yhdenmukaistaa kansalaisen ihanteen. Suomessakin yhteiskunnallinen ilmapiiri koveni ja muuttui konservatiivisemmaksi. Tämä kavensi naisen asemaa. Wendelinin tuotannossa tämä näkyy siinä, että urbaanit kuvitukset harvenivat ja naiset ja tytöt palasivat kaduilta ja kahviloista kotiin ja perinteisten velvollisuuksiensa pariin. Toki naisen palkkatyö oli tullut jäädäkseen, mutta idea oli, että jos mies pystyi elättämään molemmat ja perheen lapset, nainen jäi kotiin. Tämä puolestaan vaikutti siihen, että miesten ja naisten työt ja palkat eriytyivät. Koska nainen ei ollut elättäjä, ei hänelle tarvinnut maksaakaan kunnolla.

Uusi nainen sai odottaa uutta tulemistaan 1960-luvulle asti.

Martta Wendelin löysi uransa loppupuolella unelmiensa kodin ja ateljeen Tuusulasta. On loistavaa, että Tuusulasta on tullut myös hänen mittavan ja upean tuotantonsa perinteen vaalija. Nyt avautuva näyttely Silkkisukkia, polkkatukkia on oivallinen näkymä siihen, millainen oli Martta Wendelinin kepeästi svengaava 20-luku ja moderni nainen. Toivon sille mahdollisimman runsaslukuista yleisöä!

 

Virpi Hämeen-Anttila

 

 

”Hei matkatoveri

Kulttuurimatka Carl Larssonin kotiin Sunborniin lähenee. Tässä vielä matkan ohjelma ja aikataulut.”

Tällä toivotuksella lähestyttiin Carl Larssonin kotiin tutustumismatkalle lähtijöitä ennen matkaa. Tämä oli se ”kuuluisa viimeinen viesti” mutta kulisseissa oli käyty kymmeniä viestejä, joissa oli arvioitu ajoaikoja, pohdittu syötäviä ja taukojen tarvetta sekä jännitetty miten kaikki tulee sujumaan. Matka Martan jalanjäljissä Ruotsiin. Matka Carl Larssonin kotiin ja puutarhaan. Huikeaa!

Nykyisillä liikennevälineillä matkan teko sujuu paljon nopeammin ja yksinkertaisemmin kuin Marten matka kesällä 1955. Tuolloin Martta kiersi pohjoisen kautta maitse ja majoittui tutuille useaksi päiväksi tehden sieltä päivämatko

ja ystäviensä kanssa. Martta ihastui näkemäänsä Falunissa ja se on kirvoittanut meidätkin matkan tekoon. Tämä oli haastavin ja siksi myös jännittävin onnistumisen suhteen kaikista kesäretkistä minun aikanani seurassa mutta kyllä se kannatti!

Tiistaina kun matka alkoi, paistoi aurinko ja torstaina kun se päättyi samaan paikkaan, paistoi aurinko. Ainakin minun mielessäni paistoi aurinko kaiken aikaa, niin hyvin kaikki meni. Bussi oli uusi ja kuljettaja-Mika täyden kympin ammattilainen. Laivamatkat Turusta Tukholman kautta Turkuun sujuivat mallikkaasti, ei keinuttanut yhtään. Satamassa Ruotsinmaalla linja-autoon astui opas nimeltään Janne Varis, joka totta vie taisi hommansa. Saimme sellaisen annoksen Ruotsin ja myös Suomen historiaa, kulttuuria, tapakulttuuria, taidehistoriaa ja kaupan päälle hän listasi meille sellaisen määrän tutustumiskohteita Tukholmassa ja muualla Ruotsissa, että niihin tutustuessa menisi hyvinkin puoli vuotta. Matka Tukholmasta Sundborniin oli noin 300 kilometriä, joten kerrankin meillä kaikilla oli aikaa istua rauhassa ja kuunnella, ihailla kauniita maisemia ja viettää ”laatuaikaa” tai ”omaa aikaa”(mitä se nyt sitten onkaan) ja toinen 300 km takaisin.

Entäpä sitten matkan pääkohde Sundborn, taiteilijapariskunta Larssonin oma Gården. Puutarhakoti aivan ihanassa pienessä kylässä, kosken varrella, talo ja puutarha, jota on rakkaudella rakennettu ja hellyydellä sisustettu. Yhteensä neljätoista huonetta, joita on vuosien saatossa oli rakennettu, muutama huone kerrallaan lisää, sitä mukaan, kun perhe on kasvanut. Lopulta talossa asui taiteilija ja rouva taiteilija sekä kahdeksan lasta. Ruokapöydässä istuttiin ikäjärjestyksessä.

Matkajoukkomme oli paikallisia suomenkilistä opastusta varten jaettu kahteen ryhmään ja itse pääsin ryhmään, jonka oppaana toimi nuori opas, Alma, ensimmäistä kertaa suomen kielellä. Alma osoittautui erittäin asiantuntevaksi ja meille hän kertoi olevansa suoraan alenevaa Carl Larssonin sukua. Hänen isoäitinsä isoäiti oli Britta Larsson eli CL:n tytär. Alman oma äiti oli suomalainen, joten me tuumasimme heti olevamme ”melkein sukua taiteilijalle”. Carl Larssonilla on suoria jälkeläisiä tänä päivänä 360, ja he kaikki viettävät kesiä ja lomia huvilassa ja sen pihapiirissä, joten kotimuseo ei ole pelkästään museo vaan se on koti, monen perheenjäsenen käytössä jatkuvasti.

25Carl Larssonin akvarelli kodistaanAivan ihana huvila, kuin IKEAn kuvastosta. Alma kertoikin, että kyseisen yrityksen suunnittelijat vierailevat kerran vuodessa museolla hakemassa ideoita ja inspiraatiota uusiin tuotteisiin. Ei tainnut Karin Larsson arvata tilatessaan puusepiltä suunnittelemiaan huonekaluja, että jonain päivänä vuosikymmenten päästä me täällä Suomessa voimme hakea juuri samanlaisen katosvuoteen osaset IKEAsta ja tuoda ne kotiimme ja koota samalaisen vuoteen missä hänen miehensä tai hän itse nukkui tai asetella kukkamme juuri kuten hän asetteli, samanlaiselle kukkatelineelle.

Matkalle mahtui tuon ihanan kotimuseokäynnin lisäksi lounas ihanassa kahvila-ravintolassa, muutama muistorikas kahvitteluhetki ja paljon puheensorinaa. Niin linja-autossa kun laivamatkoilla ja nenänpuuterointipaikoilla juttua tuntui riittävän. Kaiken kaikkiaan istuimme noina päivinä yli tuhat kilometriä linja-autossa. En oikein osaa sanoa miksi minusta tunti, että aika lensi tuolla matkalla ja olimme takaisin Tuusulassa melkeinpä saman tein, kun olimme lähteneet kohti Kivistön asemaa, josta osa ryhmästämme nousi kyytiin.

Janne-opas antoi meille retkiaamuna monisteen, johon oli koonnut niitä tärkeitä vuosilukuja ja tapahtumia, joista meille kertoi. Hän sanoi järjestävänsä tentin meille päivän päätteeksi, mutta me ”iskimme takaisin” ja annoimme hänelle päivästä muistoksi Martta Wendelin – kuvittajan siveltimestä- teoksen, josta lupasimme häntä tenttiä, kun seuraavalla kerralla tapaamme. Toivottavasti tapaamme, sillä hän kertoi meille mukaansatempaavalla tavalla paljon mielenkiintoista myös meidän omasta historiastamme. Itse olin autuaasti unohtanut suurimman osan nyt uudelleen kuulemistani tapahtumista.

Kiitän matkasta Eija Kattaista, joka toimi välitysmiehenä matkatoimiston ja seuran hallituksen välillä. Vaati välillä pitkää pinnaa ja monta viestiä ennekuin matkasta tuli sellainen, kun se oli. Kiitos myös kaikille mukana olleille matkatovereille ja kiitos myös kaikille hengessä mukana olleille, joille matka nyt jäi tarinoiden varaan.

Hyviä elokuun viimeisiä päiviä Sinulle, joka tämän matkakertomuksen luit. Nyt mennään kohti syksyä ja uusia suunnitelmia, joista sitten myöhemmin jäsenkirjeessä.

yst tervehtien Kirsi

Ps.1 tiesitkö, että Carl Larsson oli maalannut lastensa kuvat talon välioviin ja elämänohjeita ympäri taloa katonrajaan. Käytännöllistä, siinä vaiheessa, kun ei aina muista kuka kukin on tai miten käyttäytyä, voi lukea koodit seinältä. Tai kun soppakulhon pohjalla lukee ”slut” se on sitten loppu.

Ps.2 tiesitkö, se oli Wagner, joka keksi oopperaansa varten viikinkipäähineen, kypärän, jossa on kaksi sarvea pystyssä, sellaisena kuin se meille nykyään näytetään. Oikea viikinkipäähine oli nahkainen päätä myötäilevä, niskaa ja otsaa suojaava kypärämyssyn tapainen päähine. ( oppaalta opittua)

Ps. 3 tiesitkö, että ruotsalaiset tarjoavat kaikkina juhlapäivinä pitopöydässään prinssinakkeja ja lihapullia?(oppaalta opittua)

 

Kirsi Sukula-Ruusunen, Martta Wendelin Seuran puheenjohtaja

 

 

Martan, Tuulan ja Tapion retki Kuusamoon 1968

 

Näin Martta kirjoitti äidilleni 16.4.1968: ”Kuulehan Paula kulta, sinä puhelet kesästä, että tule ja tulkaa! Tietystikin minä tulisin ja me tulisimme. Mutta minua pelottaa kauheasti, että meistä tulisi riippa teidän kaulaanne. Muista, miten paljon sinä annoit meille toissakesänä, meidän ”lomamatkallamme.” Siitä matkasta on meillä lapsien kanssa ollut yhä ja yhä muistelemista. Itse asiassahan minä hirveän mielelläni tahtoisin nähdä Lymmyysen, mutta ei minulta enää tulisi yksinäni lähdettyä niin pitkälle taipaleelle. Luuletko, että Erkki huolisi meidät sinne muutamaksi päiväksi, jos koettaisimme edes jotenkin huolehtia itsestämme. Aika alkaa tulla täpäräksi: mumma tulee vanhaksi ja lapsilla voi olla viimeinen vapaa kesä, sitten on vähitellen ajateltava ansiotöitä. Ja mumma haluaisi niin mielellään antaa heille mieluisia lapsuudenmuistoja.”

Kirje päättyi näin: ”Ja sitten voi parhaiten, sinä ja koko muonakuntasi. Ja sano sille Panupojalle, että säästäisi sitä kukkalaatikkoa. Martta (Nyt minä jo kadun, mitä kirjoitin Lymmyysestä. Mutta ymmärräthän mikä minua osaltaan vetää siihen paikkaan.)”

Tämän kirjeen saatuaan äitini vastasi heti, että ehdottomasti me koko perhe toivotamme Martan ja lapset tervetulleiksi heinäkuussa Kuusamoon Lymmyysen mökillemme. Vanhempani ehdottivat, että Martta ja lapset saapuisivat junalla Ouluun ja isä-Erkki noutaisi heidät sieltä mökille. Ja paluumatka samalla järjestelyllä. Toiveena oli myös, että odotetut vieraat viipyisivät ainakin viikon, jotta ehdittäisiin kunnolla tutustua Kuusamon nähtävyyksiin ja maisemiin.

Ja niinhän retki toteutui! Heinäkuun 10. päivä saavuitte Kiitämäjärvelle. Mökille ei tuolloin ollut vielä tietä, vaan loppumatka kuljettiin veneellä Hännilänkylästä. Tietä alettiin muiden mökkiläisten ja maanomistajien toimesta suunnitella vasta vuotta myöhemmin.

Tässä kuvassa istut matkaleningissäsi ja popliinitakissasi veneessä ja katselet järveltä kohti mökkiä, vierasmajaa ja saunaa, jotka olit kaikki itse piirtänyt ja suunnitellut.

Kirjeistäsi olen lukenut kuvauksia siitä, millaisilta niin mökin (rakennettu 1962), vierasmökin (1964) kuin rantasaunankin (1966) tulisi näyttää ja miten ne piti sijoittaa tontille. Kaikki nämä neuvot, ohjeet ja vinkit ovat ilmeisesti tallentuneet minunkin muistiini, koska mm. vierastan sitä, jos rakennukset eivät ole suorassa kulmassa tai samassa suunnassa toisiinsa nähden.  

Koska et ollut vielä käynyt siellä Kuusamossa Kiitämäjärven rannassa, kun aloitit suunnittelun, niin sinun piti luottaa isämme ottamiin valokuviin sekä vaistoosi. Päämökki tuli luonnollisestikin suoraan kohti järveä ja etelää, jossa taustalla siintää Ii-vaara. Vierasmökki samansuuntaisesti vähän päämökin taakse sivulle – itse asiassa lähes alkuperäisen ennen sotia rakennetun ja sodan aikana poltetun talon paikalle. Tilan alkuperäiset omistajat olivat Santra ja Ville Karjalainen, jotka jäivät sodan jälkeen lapsineen evakkokuntaansa Ouluun ja 1961 myivät tämän maapaikan Kiitämäjärveltä meille.

Rantasaunan sijainniksi tuli mökin ja järven välimaasto, mutta niin, että sauna on poikittain mökkiin nähden. Silloin voi nauttia päiväkahvit mökin terassilla auringossa ja illalla saunan jälkeen ilta-aurinko lämmittää saunan terassilla olijoita.

Kuvassa päämökki, johon suunnittelit alun perin ison pirtin ja takaosaan saunan, jonne oli oma sisäänkäynti. Rantasaunan valmistuttua sauna muutettiin makuusopeksi ja pikkukeittiöksi, joihin tehtiin oviaukko pirtistä.

Valmistuessaan rakennus oli katolle piirtämääsi lohen muotoista tuuliviiriä myöten suunnitelman mukainen. Suunnitelmaan kuului myös, että kaikki rakennukset käsiteltiin ruskealla Ventti-puunsuojalla, ovet maalattiin punaisiksi ja smyygit valkoisiksi.

Vierasmökin suunnittelit alun perin puuvajaksi ja varastoksi/huussiksi, mutta valmistuttuaan se olikin niin soma, että siitä tuli vieraille yöpymispaikka. Vierasmökki osoittautui myös hyvin tarpeelliseksi, sillä tuohon aikaan oli tavallista, että käytiin ystävien ja sukulaisten mökeillä ja niissä yövyttiin useitakin päiviä. Tänä kesänä vierasmökki näyttää tältä:

Vierasmökissä sinä, Tuula ja Tapio majoituitte vierailullanne. Viime käynnilläni siivosin vierasmökin ja mielessäni nimitin oikeanpuoleisen huoneen Martan kammariksi, sillä se oli tuolloin 1968 heinäkuussa viikon ajan sinun huoneesi.

Rantasauna valmistui 1966. Sitä edelsi vilkas kirjeenvaihto. Sinä piirsit ensimmäisen ehdotuksen saunaksi syksyllä 1965. Isämme pienensi sitä hieman. Sinä vastasit hyvin diplomaattisesti:

”Tuusula 19.9.65

Rakas Paula.

Kiitos Sulle siitä paksusta kirjeestä! Oikeastaan oli aikomukseni kirjoittaa heti teidän peräänne, kun se meidän saunajuttelumme Erkin kanssa jäi kesken. Mutta hyvä oli että sinä ennätit ensin.

Olen tässä nyt suunnitellut ja mittaillut niitä saunatiloja. Mutta miksi ne Erkin mitat ovat niin mahdottoman pienet? Tietystihän semmoisen saunan on pieni oltavakin, mutta täytyy siellä sentään päästä kääntymään. On myöskin otettava huomioon paksut hirsiseinät. Olen nyt oman järkeni mukaan supistellut tiloja minimiinsä. Mutta pukuhuone on mielestäni liian kapea, sen pitäisi sisämitaltaan olla sentään 1.20 m leveä. Minusta Erkin suunnittelema on sopivin – minun oma saunani on samantapainen. Piirsin nyt alkuun nämä kuvat ja tarkotus on että Erkki ja Sinä tutkitte ja punnitsette joka mitan ja lähetätte sitten kuvat minulle mahdollisia korjauksia varten.

1 ) Ikkunoista olen määrännyt vaan lasiruudut suunnilleen, kun ei minulla ole luetteloa valmiina saatavista ikkunatyypeistä. Siis seinään tulevat ikkuna aukot ja oviaukot olisi Erkin mitoitettava.

2 ) Savuhormista en tiedä, kuinka monta savukanavaa siihen on tehtävä, kun vesihöyrykanavaa ei saa yhdistää hormiin. Se on siis sovitettava sopivaan paikkaan padan tienoille (peltiputki?)

3 ) Sementtilattiaan on valettava 7-10 cm korkeat reunat, joitten päälle vasta tulee hirsikerros. (Tämähän on kyllä vanha juttu)

4 ) Pukuhuoneen ja löylyhuoneen väliseen seinään laittaisin pienen räppänän (PIIRROS) joka olisi työnnettävä sivulle auki ja kiinni. Sitä kautta saisi lämmintä pukuhuoneeseen.”

Piirrokset, ohjeet ja toiveet välitettiin rakentajille. Kun sauna valmistui ja näimme sen ensimmäisen kerran, oli yllätys melkoinen: taitavat rakentajat Janne ja Ville olivatkin suurentaneet rakennusta aika tavalla. ”Kun oli niin pitkiä, hyviä hirsiä”. Joten siitä tuli selvästi sinun alun perin suunnittelemaasi suurempi.

Ulkonäöltään saunasta tuli suunnitelmasi mukainen paitsi että ikkunaluukkuja ei koskaan toteutettu. Myös alkuperäinen ajatuksesi siitä, että löylyhuone olisi rakennuksen takaosassa ja sieltä olisi ikkuna järvelle, jäi toteutumatta. Tätä vanhempani aikoinaan vähän surivat, mutta aika nopeasti tottuivat ajatukseen siitä, että pesuhuoneesta on näkymä järvelle. Muutos liittyi samaan asiaan: ”Kun oli niin pitkiä, hyviä hirsiä, niin ajateltiin tehdä lisäksi myös pukuhuone saunan etuosaan ja näin löylyhuone ja pesutila ovat takana vierekkäin.” Kuusamossa oli totuttu rakentamaan käytännön ehdoilla.

Sinun, Tuulan ja Tapion lisäksi mökillä oli tuon reilun viikon myös serkkuni Pirjo Pukkinen, joka auttoi äitiä ja hoiti pikkuveljeämme Panua, joka oli vasta vuoden ikäinen.

Kuvassa (joka on myös Päivi Ahdeoja-Määtän Kultahiekkaa ihmisten poluille kirjassa) istumme pirtin pöydän ympärillä: Pirjo-serkku, Anssi-veli, äiti-Paula sylissään pikkuveli Panu, Martta-täti, Tapio, Terhi ja Tuula. Kuvan on ottanut isä-Erkki.

 

Tuulan kanssa muistelimme kerran puhelimessa, että Kuusamon viikkoon sisältyi aika monta päiväretkeä: vanhempani halusivat tietenkin näyttää teille paikkakunnan kauneimmat nähtävyydet. Osa retkistä on tallentunut myös kaitafilmille, joten voimme tänäkin päivänä nähdä sinut ja koko matkaseurueesi niin Kuusamon kotiseutumuseolla, Rukalla kuin Kiutakönkäälläkin.

Kuvassa Martta, Paula ja Tuula, taustalla Rukatunturi.

Toki aikaa vietettiin myös mökillä ja ehdit tehdä luonnoksen maisemasta Kiitämäjärvelle mökin terassilta. Maalasit siitä myöhemmin kotona taulun, joka on nyt Tuusulan museolla. Tapio ja isämme ottivat sinulle myös valokuvia toivomistasi kohteista, sillä arvelit haluavasi jälkikäteen maalata niistä tauluja.

Seuraavissa kuvissa isän kuvaama maisema mökin rappusilta Kiitämäjärvelle ja sinun maalaamasi taulu samasta maisemasta.

 

Olen lähdössä tällä viikolla käymään tuolla vanhalla lapsuutemme mökillä veljieni kanssa. Maalaamme taas rakennukset ulkoa ruskeiksi kuten sinä aikoinaan määrittelit. Ikkunoiden ja ovien reunalaudat valkoisella ja ovet punaisella. Ulkomaali on edelleen Tikkurilan Valtti kuultava, sävy Karhu, kuten alkuperäisessä puunsuoja-aineessa Ventissäkin oli. Vain ovien punaisen sävyn suhteen olen vielä vähän epävarma. Kirkkaan punainen se ehdottomasti ei ole vaan pikemminkin pehmeä tiilenpunaisen ja tumman marjapuuronpunaisen sekoitus. Saa nähdä, mitä maalikaupassa tuumaavat, kun menemme näillä määrityksillä ostamaan maalit.

Tiedän, että tästä viikosta tulee minulle ja veljilleni nostalgiamatka. Jokainen huonekalu ja esine siellä vanhalla mökillä muistuttaa lapsuutemme kultaisista vuosista. Näemme piirtämäsi suunnitelmat toteutettuina ja vanhempiemme kätten jäljen niiden toteuttajina. Pyrimme vaalimaan paikkaa niin, että se pysyisi yhtenä esimerkkinä töistäsi tulevillekin sukupolville.

Vanhassa mökkivieraskirjassa säilyy merkintäsi heinäkuulta 1968.

kirjoittaja on Martta Wendelin ystävän Paula Ahvosen tytär Terhi Ahvonen, joka on Martta Wendelin seuran hallituksen jäsen

 

 

 

Juhannuksen taikaa kesäkuussa

Nykyajan nimitys ”kesäkuu” liittynee työkautta ilmaiseviin nimiin, joita ovat myös huhti- ja toukokuu. Kesäkuu ei siis viittaa vuoden aikaan kuuluvaan nimitykseen ”suvikuu”. Länsisuomalaisen työkalenterin mukaan kesäkuussa suoritettiin välttämätön alkukesän kesänajo eli kesannon ensikertainen kyntö. Kesänajoon viittavia sanoja löytyy myös keskiajan saksan kielestä, mutta myös ranskasta ja nykyään yhä myös unkarin kielestä. Vanha kansa on nimittänyt kesää ennen juhannusta pikkukesäksi ja päivänseisauksen jälkeistä aikaa isoksi kesäksi.

Juhannusta pidetään vanhastaan kukkien ja tuoreiden lehvien juhlana. Lounaissuomalaisittain juhannusta kutsuttiin mittumaarjaksi tai mettumaariksi. Keskikesän luonto on tällöin täydessä loistossaan ja kauneimmillaan. Talot, aitat, saunat ja pihat ovat juhannuksena koristeltuja koivunoksin. Monille juhannus tuo mieleen mökkitunnelman, hiljaisen järven pinnan ja yöttömän yön. Luonnon elementeillä on korostettu juhannuksen juhlan tuntua – luonnon rehevyyttä sekä tehty mieli keveäksi ja iloiseksi.

Martta Wendelin tunnetaan arjen ja juhlan kuvaajana. Kotilieden kannet ja muut kuvitukset tuovat katsojalle nostalgisen kuvan maalaiselämästä – tunnelmallisena, rauhallisena ja luonnonläheisenä. Erityisesti kesään liittyvissä kuvituksissa korostuvat luonnon keskellä olevat ihmiset – lapset kukkakedolla, nuoret neidot kukkaseppeleet hiuksissaan ja juhlahetket ulkona. Myös perinteet ja perhe näkyvät Martan kuvituksissa; on kuvattu saunaa, kukkia, kotipihaa ja perheiden yhdessäoloa. Voidaan sanoa, että kuvituksissa ilmenee ajattomuuden tunne. Martta osasi myös vuodenkierron taltioimisen. Kuvitukset rakentavat katsojalleen mielikuvaa siitä, millainen juhannuksen kuuluisi olla – perinteinen, kaunis ja luonnonläheinen.

Juuri nämä kuvitukset tuovat minulle mieleen omat lapsuuden ja nuoruuden juhannukset. Läheiset sukulaiset kokoontuivat juhlimaan juhannusta mökille. Tehtiin ruokaa yhdessä, lämmitettiin saunaa, tehtiin vihtoja, koristeltiin sauna koivunoksin, veneiltiin sekä käytiin uimassa päivän huipentuessa kokon polttamiseen illalla. Minulle juhannuksena oli tärkeää hiljentyminen ja yhteys luontoon – pienet merkitykselliset hetket. Kesäyön valo ja järvenselän hiljaisuus olivat ja ovat yhä minun sielunmaisemassa enemmän kuin keskikesän juhla.

Martta Wendelinin kuvien kautta voimme palata siihen, mikä on juhannuksena tärkeää ja olennaista – yhteys luontoon, läheisiin ja suomalaiseen kesäyöhön.

Hyvää juhannusta kaikille seuran jäsenille!

 

Emmi Kaartinen, MW seuran sihteeri

 

Kirjoituksen lähteenä on osittain käytetty teosta Vuotuinen ajantieto, kirjoittajana Kustaa Vilkuna.
12. painos. Kustannusosakeyhtiö Otavan painolaitokset Keuruu 1985.

 

Martan puutarhatunnelmissa

Elämme keväisen puutarhan heräämisen aikaa. Ensin ovat kukkineet sinivuokot, sitten idänsinililjat ja valkovuokot. Nyt syreenien kukat ovat jo avautuneet, tulppaanit osin lakastumassa. Puutarhassa näkyy jo raparperien isoja varsia ja lehtiä, marjapensaat kukkivat.

Martta Wendelinille puutarhanhoidosta tuli keski-ikäisyyd

en aikoihin rakas harrastus ja jopa elämänmuoto. Suopellon vuokrahuvilan laaja hoitamaton puutarha- ja palsta-alue innosti Marttaa ja hänen äitiään puutarhan kunnostamiseen heti keväällä 1938, jolloin he muuttivat huvilaan. Myöhemmin oman taiteilijakodin Annivaaran Kanervalan puutarha oli Martalle unelmien täyttymys. 1920-luvun puolivälin tienoilta on olemassa myös valokuvia nuoresta Martasta Osmontiellä Käpylässä kastelemassa komeita ruusuja. Tuolloin varmaan jo nuori Martta äitinsä kanssa innokkaasti laittoi alulle upouuden Martti Välikankaan suunnitteleman puutalon puutarhaa. Ehkäpä siellä vielä tänään kasvaa joitain Martan tai hänen äitinsä istuttamia kasveja.

Suvun viherpeukalo oli kuitenkin Martan äidinisä, teräsvaariksi kutsuttu Karl Henriksson. Tämä oli alun perin ammatiltaan leipuri, mutta vaurastuttuaan hankki myös palstatilan Sippolasta Myllykoskelta. Martan lapsuudessa ja nuoruudessa tuo Sippolan vaarin koti oli perheen kesäpaikka samalla, siellä levättiin, leikittiin ja puuhasteltiin isoisän apuna. Paluu Helsinkiin oli aina helpompi kesän jälkeen.

Suopellon puutarhassa

 

Saapuessaan Tuusulaan kesän lopulla 1937 Martta Wendelin oli 44-vuotias urallaan vakiintunut ja tunnettu taiteilija. Keski-ikäisenä hän kaipasi uusia tuulia elämäänsä, ehkä juuri vakiintumisen ja oman kodin löytämisen tunnetta. Se toteutui Tuusulassa, idyllisessä maalaismiljöössä, jossa saattoi tuntea hengen sukulaisuutta paikkakunnalla asuneisiin taiteilijoihin.

Martta Wendelin tutustui asuessaan aluksi Lottakodin täysihoitolassa Maija Haloseen, taidemaalari Pekka Halosen puolisoon. Tästä alkoi viitisen vuotta kestänyt ystävyys. Hehän olivat eri ikäluokkaa, Maija oli syntynyt vuonna 1873, Martta 1893. Maijan kautta Martta löysi viehättävän huvilan kauniin puutarhan ympäröimänä uudeksi vuokrakodiksi itselleen ja äidilleen. Suopelto innosti Marttaa maalaamaan, talosta syntyi pari akvarellia sekä pihapiiristä näkymiä naapurustoon. Aiheet siirtyivät myös kuvituksiin. Huvila oli Maijan tyttären Annin ja tämän puolison Paavo Paloheimon omistuksessa. Heidän tyttärillään oli leikkimökkinään punainen rakennus, Chateau, ”satöö”, joka näkyi joissain Wendelinin kuvituksissa tuona aikana.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Maalla oli myös mahdollista viljellä itse kasviksia ja juureksia, mikä olikin pian tarpeen. Talvisota syttyi marraskuun lopulla 1939 ja sodan myötä alkoi olla pulaa kaikesta. Martan viljelyinnostus saattoi johtua hänen kuvitustaiteessaankin ilmenneestä muutoksesta: 1930-luvun alussa kaupunkilaiset aiheet alkoivat väistyä ”maalaisromantiikan”, talonpoikaisen elämän ja suomalaisen luonnon ihannoinnin tieltä. Martan uusi linja näkyi paitsi Kalevala-korteissa myös Kotilieden kansissa jo 1930-luvun alkupuolella. Samoin kiinnostus kotiin oli ilmennyt hänellä aiemmin kodinsisustuksen painottamisessa, nyt kiinnostus kohdistui myös puutarhanhoitoon. Kotilieden aatteellinen sisältö vaikutti ajan myötä Marttaan, ja hän ehkä vieraantui yhä enemmän helsinkiläisistä taiteilijapiireistä. Tämä kiinnostus kodin rauhaisaan elämään ja vaatimattomaan idylliin näkyi hänen kuvitustaiteessaankin.

Etenkin sodan aikana kasvimaan ja kukkapenkkien suunnittelu oli tärkeä henkireikä taiteilijalle. Hän kävi aiheesta kirjeenvaihtoa entisen opiskelutoverinsa ja Sotavallan kartanon emännän Viena Aaltion kanssa.

Suopellossa alkoi myös ystävyyssuhde Paloheimojen kanssa, ja se jatkui Martan hankittua jo ikioman kodin Tuusulan Rantatien läheltä Annivaarasta 1940-luvun lopulla. Korvaukseksi tekemäänsä tekstaustyötä vastaan Martta sai maatunutta turvepehkua puutarhaansa varten kuten kertoi kirjeessään 12. lokakuuta 1964 ystävälleen Paula Ahvoselle:  ”Se entinen vuokraisäntäni P. Paloheimo, pyysi minua tekstaamaan itselleen puulevylle erään Aleksis Kiven lauseen. Se päättyy sanoihin –”ja hongistossa kaikuu pyhien tuulten kohina”. Hän oli niin onnellinen saadessaan sen, se upotettiin vanhan ladon hirsiseinään siellä Kuhmoisten ulkomuseossa (hänhän on pystyttänyt sellaisen). Hän sanoi, että nyt ihmiset (kävijät) pääsevät ymmärtämään, mitä hän on kaikella tarkoittanut. Minä en tietenkään ottanut mitään rahapalkkiota. Ja niin hän eräänä iltana ajaa traktorilla kuorman maatunutta hienoa turvepehkua (suolta) ja lupasi ensi syksynä kuorman lisää. Antoi sitten reseptin, miten minun on se sekoitettava lannoitteilla. (Tämä on sitä toht. Puustjärven turvehommaa).”

Kanervalan rauhassa

Oman taiteilijakodin valmistuminen Annivaaraan oli yli 50-vuotiaalle Martalle unelmien täyttymys kuten hän on kuvannut asiaa kirjeessään: ”Mutta hartaimpana utopiana minulla oli oma koti ja puutarha. Sinä päivänä, jolloin sain ostetuksi oman maapalan olin aivan järkyttynyt, Se päivä oli elämäni onnellisin.”

Puutarhanhoito jatkui itse suunnitellussa Kanervalan kodissa aivan uudella tavalla. Täällä Martta sai upottaa kätensä omaan maahan ja suunnitella kaiken alusta asti. Hän suunnitteli sinne hyötypuutarhan sekä kukka- ja puuistutukset, puutarhakäytävät, italialaistyylisen pergolan ja lammenkin. Osa kasveista kasvaa edelleen puutarhassa, kuten jasmikkeet, rhododendronit ja unkarinsyreenit. Kasveja ja perennoita hankittiin aina uusia, vaihdettiin ystävien kanssa tai haettiin esimerkiksi Mustialasta, lähiseudun maatalousopistolta tai sitten Harvialan liikkeestä Helsingistä. Uusia ystävyyssuhteita syntyikin tämän harrastuksen myötä.

Martta suunnitteli kaksi muutakin puutarhaa: Paula ja Erkki Ahvosen Kajainen-taloon Pohjanmaalle sekä Inari ja Iikka Ollille Tuusulaan 1960–70-luvuilla. Pihasuunnitelmissa ja kirjeissäänkin Martta käytti kasveista usein latinankielisiä nimiä. Kajaisten puutarhasuunnitelma on säilynyt, samoin itse puutarha, jossa edelleen kasvaa Wendelinin suunnittelemia kasveja: iiriksiä, syreenejä ja hopeapajuja.

Kesätunnelmia puutarhassa

 

Kevään tulo oli aina suuri riemun aihe Annivaarassa. Martta kirjoitti huhtikuussa 1961 innoissaan Paulalle kevään tulosta: ”Oletkos nähnyt – ensimmäiset valkovuokot ovat jo auenneet. Ja sinivuokot kukkivat niin sinisinä ja skillat vielä sinisempinä. Ja joka päivä aukeaa uusia pikku kukkia, pieniä maantähtiä jos jonkin värisiä. Se merkitsee, että kevät on tullut, kesä on tulossa. Meille maalaisille se merkitsee kukkia ja kiireistä hommaa puutarhassa – kaupunkilaisille uusia hattuja ja tiptop pukimia.”

Heinäkuun lopulla 1968 Martta kirjoitti Paulalle loppukesän tunnelmista puutarhassaan: ”Minulla täällä olivat jasmiinit kukkien peitossa. Liljat, jotka hankin toissa keväänä ovat nyt suvainneet nousta maasta ja tehdä nuppuja. Tulipunainen regale on jo kukkinut, mutta keltaiset ovat juuri puhkeamaisillaan. Iso kultanauhalilja kukkii vasta syksymmällä. Mutta kaiken kruunaa loistava köynnösruusu, se on todella ihana.”

Kukka- ja puutarha-aiheet valloittivat Martta Wendelinin tuotannon vasta hänen uransa loppupuolella. Kukkia hän oli aiemminkin kuvannut, postikortteihin ja muihin kuvituksiin, ehkä jonkin kukka-asetelmankin. Vasta uusi suosio taidemaalarina Annivaaran kodin rauhassa 1950-luvulta alkaen lisäsi kukka-aiheiden määrää. Tilaustyöt lisääntyivät muutenkin ja  omassa ateljeekodissa työskentelyn mahdollisti valoisa ateljeehuonekin.

Martan ystäväpiirin, tyttökerholaisten nuorin jäsen Inari Kultalahti on kertonut, miten hän vei luonnonkukkia ystävälleen lahjaksi eräänä Martan nimipäivänä ja saikin takaisin taulun samoista kukista: ”Tästä pihasta keräsin kukkia ja vein kimpun hänelle Martan-päiväonnitteluina, ja eipä aikaakaan, kun hän oli maalannutkin niistä taulun. Wendelin oli lähettänyt Helenan tyttären Tuulan hakemaan Järvenpään torilta lisukkeeksi siihen sinisiä ruiskaunokkeja ja sitten hän antoi tämän taulun minulle.” Martta oli myös sanonut: että ”antaa tämän nyt sinulle, kun olet häntä niin paljon kuljettanut ja auttanut vähän kaikissa näissä”.

 

Päivi Ahdeoja-Määttä

 

Lähteet:

Paula Ahvosen kirjekokoelma, Yksityisarkisto, Helsinki

Ahdeoja-Määttä, Päivi, Kultahiekkaa ihmisten poluille – Martta Wendelinin elämä, 2024

Ahdeoja-Määttä, Päivi, Elämää Suopellossa -näyttelyn näyttelytutkimus, Tuusulan Museo 2023

 

 

 

Kevättä ja pajunoksia 

Kun katselin Martan öljyvärimaalausta “Järvimaisema Kuusamosta” vuodelta 1968, ajatukset lensivät jo lähestyvään kevääseen ja lisääntyvään valoon. Kuva taulusta löytyy muun muassa Päivi Ahdeoja-Määtän kirjoittamasta Martta Wendelinin elämänkerrasta (2024). 

Kuvaan tässä kirjoituksessa niitä ajatuksia, joita muutamat Martan keväiset pajunoksiin liittyvät kuvitukset herättivät minussa. 

Huhtikuussa voi jo aistia luonnon heräämisen eloon. Etelä-Suomessa lumien sulamisen jälkeen aloittavat kukintansa leskenlehdet, näsiä, sinivuokko ja pajut. Pajut kukkivat kyllä vaikka lunta on maassa.  

Pajua käytettiin aikoinaan lääkekasvina. Paju sisältää salisiiniglykosodia, josta valmistettiin salisyliinia. Nykyään salisyliiniä tehdään keinotekoisesti. Kristityt ovat pitäneet pajua viisauden lähteenä. Johtuneenko vertaus siitä, että pajusta voidaan leikata vihreitä oksia uudelleen ja uudelleen. Paju versoo helposti. Palmusunnuntaina on tapana tuoda pajunoksia kotiin koristeeksi. Pajua on pidetty myös sitkeyden symbolina ja hyvän onnen tuojana kotiin. Kun tutustuu Martan elämään, niin voi todeta, että häneltä on sitkeyttä vaadittu ja sitä on löytynyt elämän eri vaiheissa.  

Martan kodissa otetussa mustavalkoisessa kuvassa pajunoksat on aseteltu havunoksien kanssa pöydälle posliinikannuun. Asetelma on kaunis ja yksinkertainen. 

Monissa Kotilieden kansissa ja korteissa Martta kuvaa pajunoksia noutavia lapsia tai aikuisia keväisessä luonnossa tai asettelemassa pajunoksia pääsiäiskoristeiksi kotiin. Kuvat ovat herkkiä ja kauniita, esimerkiksi koria kantava tyttö pajunoksia kainalossaan astelemassa lumisella kumpareella.   Ehkä tyttö vie tervehdyksen naapuriin tai ystäville tai tuo terveiset kotiin. Tuuli heiluttelee tytön hiuksia, huivin hapsuja ja hameenhelmoja. Taivaalla muutama poutapilvi. Tytön posket punoittavat keväisenä päivänä. Mitähän tyttö miettii? 

Kotilieden kannessa huhtikuussa 1935 nuori nainen taittelee pajunoksia kainaloonsa. Hän on keskittynyt tehtävään, katse on suunnattu ylöspäin pajunoksiin. Tässäkin kuvassa kevättaivaalla on muutama poutapilvi. Nuorella naisella on kaunis kaulaliina ja hattu kevään vihreissä väreissä korostaa luonnon heräämistä. 

Edellisissä kuvissa on päivä, kolmannessa kuvassa lapset leikkivät illan hämärässä lähellä kotipihaa puron rannalla. Sisarukset tai ystävykset jakavat keräämiään pajunoksia, poika uittaa kaarnalaivaa purossa. Kuvasta voi aistia leppoisan tunnelman lasten puuhissa. Lapsille mieluisia leikkiympäristöjä olivat talojen pihat ja luonto. Kaarnalaivan rakentaminen, vaikka aikuisen avustuksellakin tuo onnistumisen riemua. Kun laiva pysyy veden pinnalla ja liikkuu purossa eteenpäin, voin vain kuvitella ilon tunnetta pienen pojan mielessä. Kuvassa lapset ovat yhdessä ja kuitenkin erikseen omissa puuhissaan. 

Kotilieden kansikuvassa maaliskuussa 1932 katetaan pääsiäispöytää. Pajunoksien lisäksi maljakkoon asetellaan narsisseja. Pääsiäismunat on värjätty, kahvi keitetty, kakku leivottu. Pöytä kutsuu nauttimaan kahvihetkestä kenties juuri kuvan tyylikkään tummatukkaisen naisen seurassa. Mitähän kahvitellessa jutellaan? Ehkä pohditaan sa lehdessä ollutta mainosta kofeiinittomasta kahvista “Kahviko sallittu”. Mainoksessa kuvataan, miten hermosairautta, unettomuutta ja sydämentykytystä potevat voivat huolettomasti juoda kofeiinitonta kahvia. Vaikka se onkin hieman kalliimpaa. Ehkä kahvituokiossa keskustellaan myös yhteiskunnallisista asioista, kuten naisten äänioikeudesta, josta kirjoitetaan Hedvig  Gebbardin artikkelissa “Naiset ensi kerran äänestämässä”.  Ehkä V.A. Koskenniemen kokoamista Goethen viisauksista on voinut löytyä myös keskustelun aiheita: “Voi toisten kanssa viisaaksi tulla, mutta innostua vain omin päin”. 

Keväisessä kortissa ollaan jo puutarhaa hoitamassa. Pajunoksien lisäksi tulppaanit kukkivat ja nurmikkokin vihertää. Portti on kutsuvasti auki, kastelukannu valmiina istutuksia varten. Olen saanut sellaisen käsityksen, että Martalle oli tärkeää puutarhan hoito. Kaikki kaunis ympärillä toi sielunrauhaa ja esteettisiä elämyksiä taiteilijalle.

Muistutan, että 7.4. on Kansainvälinen pilvien tarkkailupäivä. Tarkkaillaan pilviä luonnossa tai Martan maalauksissa ja toivotaan viisautta ja innostumisen aiheita meille kaikille. 

Eija Kattainen 

 

HIETANIEMEN HAUTAUSMAALLA VUONNA 1985

Inari Kultalahti (ent.Olli) oli Martan ympärillä olleen tyttökerhoon kuuluva ja tällä hetkellä ainoa elossa olevat tyttökerhon jäsen.

Inari muisteli käyntiä Hietaniemen hautausmaalla kesällä 40 vuotta sitten.

Martta, joka jätti jälkeensä vain hyvin harkittuja töitä oli tilannut omaistensa haudalle hautakiven. Mustaa graniittia. Kiviliikkeen kanssa sovittiin asia tarkasti. Sitten tuli ilmoitus, että kivi on paikallaan. Inari ja miehensä Iikka lähtivät viemään Marttaa haudalle. Ja mikä järkytys. Kivi oli harmaata graniittia. Sehän ei käynyt lainkaan Martalle. Soitto kiviliikkeeseen, joka myönsi virheen ja kivi vaihdettiin.

Sitä Martta ei ehtinyt nähdä. Martta kuoli seuraavan vuoden maaliskuun ensimmäisenä päivänä.

Inari kävi syksyllä 1985 tarkistamassa, että kivi on vaihdettu ja Martta sai tästä tiedon.

Hauta on alue 2, kortteli 019, rivi 7, paikkano 00412.

Martan tarkkuudesta ja taiteellisesta osaamisesta on muisto 50- luvulta, kun hänen korttejaan painettiin myyntiin. Painofirma lisäsi kuviin kultareunuksia, jotka mahdollisesti myyvät paremmin. Tämä oli markkinointipäällikön ajatus myynnin edistämisestä. Tämä ei käynyt alkuunkaan Martalle, eikä sopimuksessa oltu näin sovittukaan. Joten kultareunat pois! Nythän ne ovat keräilytavaraa, jos joillakin näitä kullalla koristeltua Martan kortteja löytyy.

 

Leena Jäntti

 

 

MARTAN TAMMIKUU 1925 HELSINGISSÄ

”Tammikuinen aamu herää ihanaan valoon. Lunta on satanut edellisenä päivänä ja aurinko paistaa kirkkaasti matalalta puiden oksien välistä. Täydellistä. Taiteilija ottaa värit, siveltimet, ison tyhjän valkoisen taulupohjan ja lähtee ulos. Pakkasta uhmaten. Ainakin hahmotelman ja ehkä pohjatyön, vireen, tuntuman, tuulen ja talven tuoksun voi tallentaa ulkona. Sormet jäätyvät, niitä on hyvä välillä lämmitellä muhvissa. Muhvi on pakko olla, ilman sitä taiteilija ei voi elää talvella (luulisin). Kun sormet ovat taas lämmenneet, voi jatkaa. Sitten pikaisesti sisälle ikkunan ääreen valoon siirtämään viimeisiä muistikuvia maalauksen pohjaksi. Kuumaa mehua juodessa sormet sulavat sen verran, että voi taas jatkaa niin pitkään, kun valo näyttää hyvältä.”

Edellinen kuviteltu syntyi yhtenä tämän uuden vuoden pakkaspäivänä, kun katselin ulos upeaan päivään. Sellaisia päiviä ei valitettavasti tähän mennessä ole ollut kovasti, koska tämän vuoden alun säät eivät ole olleet kovin maalauksellisia.

Satuiltuani, aloin miettiä Marttaa ja sitä, miten riippuvainen hän taiteilijana oli säästä valosta ja varjoista.  Selvitin huvikseni, millaisia säätiloja oli sata vuotta sitten tammikuussa, kun Martta asui Käpylässä, Osmontiellä, omassa punaisessa talossaan. Lunta ja pakkasta ei tilastotietojen valossa ollut paljoakaan, sillä erityisesti tammikuu tuona vuonna oli leuto ja vesisateet kestivät tammikuun loppuun asti. Pakkanen pysyi vain 0.2 astetta miinuksen puolella keskimäärin koko kuun ajan. Siis kuvitelmaa tuo alku oli Martankin senvuotiseen todellisuuteen verrattuna.  Omakotitalossa riitti kuitenkin puuhaa sääolosuhteista huolimatta tai juuri siksi. Vettä, loskaa, välillä jäätä, hiekoittamista ja sitten lumitöitä. Kuulosta vahvasti kuluvalta tammikuulta. Sää ei kuitenkaan todennäköisesti haitannut Marttaa sillä hän oli omakoti- ja puutarhaihminen kuten tiedämme. Saappaat jalkaan ja ulos.

Joka tapauksessa tiedämme, että Martta maalasi ja valmistautui syksyiseen yhteisnäyttelyyn ystävänsä Helnyn kanssa.  Hän maalasi myös tilattuja muotokuvia ja sehän kävi, vaikka ulkona olikin pimeää, märkää ja kuraista. Martalla riitti myös kuvitustöitä ja keliolosuhteista huolimatta hän eli varmasti onnellista elämää.  Porvoon niukkojen asumisolojen ja jopa asuntopulan jälkeen elo Käpylässä oli mukavaa. Uskoisin, että ilmat eivät häirinneet.

Osmontien talossa oli yläkerrassa ateljeeikkuna, josta tuli valoa enemmän kuin normi-ikkunoista. Maisema oli lumisena ja auringossa runollisen kaunis mutta sateessa ja harmaana päivänä se oli hyvin tyypillinen pientaloalueen maisema. Pieni oma piha ja naapurin seinä lähellä. Tiedämme, että pitkän päälle maisema ja valo eivät riittäneet Martalle, joten pimeys ja valon huono tulokulma olivat osasyy poismuuttoon.

Monta pakkas- ja suojasäätalvea Martta vielä maalasi Helsingin valoisissa ja pilvisissä keleissä ihan siihen asti kun muutti viimein Tuusulaan, ja loppuhan on sitten meidän yhteistä historiaamme. Rantatie ja sen ympäristö, Tuusulan järvi ja sen rannat innoittivat Marttaa kuten niin monta taiteilijaa ennen häntä. Tunnemme maalauksia lumettomista talvista, vähälumisista pakkastalvista ja lumisista talvista, jäästä, puista, patsaista hangessa ja patsaista kuurassa.  Aurinkoa ja valoa, harmautta ja ankeutta on maalanneet monet mestarit. Teokset on tallennettu inspiraatiosta, jonka talvipäivän säätila on käynnistänyt.

Martta olisi todennäköisesti nauranut tuolle alkupään kuvitelmalleni ja sanonut, että ei yksikään taiteilija oikeasti toimi noin. Hyvin epäammattimaista!  Tätä kirjoittaessani aurinko on kiertänyt kulman taa, yhä matalalla mutta selvästi paistaen talvisen kylmältä, vaaleansinisellä taivaalla. Tätä editoidessani tilanne on ihan toinen. Lumet ovat sulaneet ja tiet ovat jäisen liukkaat, vesi tippuu ränneistä. On pimeää.  Säätilasta huolimatta aion mennä ulos, ilman värejä ja kangasta.  Laitan jalkaan talvikengät/ kumisaappaat/ nastalenkkarit/ huopatöppöset sään mukaan ja yritän nauttia jokaisesta säätilasta ja jokaisesta valonsäteestä. Toivotan hyvää tammikuun jatkoa, ja onnellista loppuvuotta.

Ystävällisin terveisin Kirsi Sukula-Ruusunen

 

 

JOULUN TUNNELMISSA

1600- ja 1700-luvuilla joulukuuta kutsuttiin pääsääntöisesti talvikuukaudeksi. Alkavan talven johdosta nimitys oli luonnollinen. Kustaa Vilkunan mukaan varhaisin maininta joulukuusta lienee vuodelta 1668 ja tällöinkin vielä talvikuun rinnalla. Joulujuhlan merkityksen kasvaessa on joulukuu syrjäyttänyt talvikuun nimen ja nuorempi lainasana on päässyt kuukauden nimeen.

Skandinavian maissa joulun alkuperänä on vanha satovuoden lopettajaisjuhla sekä kuuvuoden loppu ja sen tasoituspäivät aurinkovuoteen verrattuna. Suomeen juhla on levinnyt ruotsalaisena lainana ja sieltä on myös tullut suomen kieleen joulu-sana. Myöhemmin joulun vietossa on ilmennyt vanhoja kansanomaisia sadonkorjuujuhlien tapoja.

Kristillistä joulua juhlistettiin ensimmäisen kerran 300-luvun puolivälissä Roomassa. Sieltä joulun vietto levisi ympäri kristikuntaa ja tammikuun 6. päivänä vietetty vanhempi Jeesuksen syntymän muistojuhla jäi ilmestysjuhlaksi.

Joulua on pidetty perhejuhlana ja tällöin on saanut nauttia pöydän antimista. Yleinen toivomus vuoden varrella oli ”Tulis joulu, että vois yöllä syödä”. Jouluyön viettämiseen kuuluivat monet enteet ja valmistautumiset kuten ”nuorilla naimattomilla oli tilaisuus unessa saada tulevan puolisonsa piirteitä selville tai tietoa naimattomuudestaan”. Joulupäivän ohjelmassa oli taasen joulukirkko. Vielä 1500-luvulla joulupäivä oli Ruotsi-Suomessa vuoden ensimmäinen päivä.

Joulukuusi vakiintui talonpoikaistupiin 1800-luvun loppupuolella. Tavan esikuvana on ollut todennäköisesti ”Lutherin joulukuusi”. Martti Lutherin jouluvirsien ohella hänen oletettu joulukuusensa levisi kansankoteihin. Tavan leviämistä Suomessa edesauttoi kansanomainen tapa asettaa juhannus-, hää- ja nimipäiväkuusia.

 

Joulutontut ovat uudempaa jouluperinnettä. Suomalainen kotitonttu asusti riihissä ja jyväaitoissa ja näistä tontuista löytyykin mainintoja jyvä-, raha- tai riihitonttuina, mutta joulutontuista ei löydy tietoja. Jouluun kotitonttu yhdistettiin tavalla, jolloin tontulle vietiin jouluyönä puuroa tai muuta ruokaa. Tällä tavalla palkittiin tontun vuotuiset hyvät työt. Nykyisin joulutontut ovat lähinnä pieniä lapsia, jotka jakavat joululahjoja perheissä tai muissa kuusijuhlissa. Näkymä on ikuistettu myös moniin postikortteihin ja joululehtiin. Ruotsalainen taiteilija Jenny Nyström kuvitti Viktor Rydbergin joulukertomuksen ”Lille Viggs äfventyr på julaftonen” ja Suomessa tämä tarina ilmestyi Juhani Ahon kääntämänä vuonna 1895 nimellä ”Pikku Simon seikkailut jouluiltana”. Tässä tarinassa on nähtävillä piippalakkinen tonttu. Vuonna 1927 joulutontut ja joulupukki asuttivat Korvatunturin, jolloin tieto joulupukista levisi Yleisradion lastentunnilla Markus-sedän kautta Suomen lapsille.

Martta Wendelin kuvitti edellä mainitun Tonttu-kirjan vuonna 1946. Jo huomattavasti tätä ennen Wendelin kuvitti myös Anni Swanin toimittamaa Joulukukka-lehteä. Lehdessä oli Martan kuvittama kansikuva ja useita kuvituksia eri satuihin. Tämän jälkeen Martta Wendelin onnistui luomaan omanlaisensa joulukuvaston, mikä on yhä tuttu suomalaisille. Wendelinin kuvituksissa, myös jopa joulusatujen kuvituksissa, yhdistyivät arkiset aiheet kuten piirileikit joulukuusen äärellä, kuusen haku ja koristaminen sekä joulukorttien kirjoittaminen ja perheiden kokoontuminen yhteen, mutta löytyi kuvituksista myös rauhallisia talvimaisemia, valkoista lunta ja jouluvaloja. Martta Wendelin onnistui luomaan joulun taianomaisen tunnelman. Postikorttien ohella Wendelinin kuvituksia löytyi paljon Pääskysen Joulukontti -lehdestä tai Sirkan Joulu -lehdestä Joulupukki- ja Pieni Joulupukki -lehtien ohella.

 

Toivotan kaikille seuran jäsenille rauhallista ja tunnelmallista joulua. Joulu on aikaa, jolloin perheet, sukulaiset tai nykyisin myös ystävät kokoontuvat yhteen ja juuri tämän Martta Wendelin onnistui kuvaamaan teoksissaan – joulun lämpimät hetket ja yhteiset perinteet.

 

Emmi Kaartinen

 

Kirjoituksen lähteinä on käytetty Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto -teosta; 12. painos; ilmestynyt vuonna 1985 sekä Taiteilijakoti Erkkolan Lapsuuden joulu -näyttelyn opaskoulutusmateriaalia vuodelta 2021.

 

UUSINTA UUTTA MARTTA WENDELINISTÄ

 

Pari viime vuotta vierähti Martta Wendelin -elämäkerran parissa, joka tuli kirjakauppoihin myyntiin viime tammikuussa. Sen uusinta antia olivat uudet lähdeaineistot, lapsuusystävän Ella Europaeuksen saamat Martan kirjeet ja Ellan päiväkirjamerkinnät tyttöjen kouluajoilta Kotkasta. Samoin uutta oli se, miten paljon Martta Wendelin oli suunnittelut vaatteita, sisustuksia ja kesämökkejä. Tutkimus kuitenkin jatkuu aina, ja uutta ainestoa löytyi jo kirjan valmistuttua. Seuraavassa hieman uusinta tietoa Martta Wendelinistä.

Martan suunnittelemia kesämökkejä

Uudessa kirjassa oli jo tietoa Wendelinin ystävilleen suunnittelemista kesämökeistä. Oman taiteilijakodin valmistuttua Annivaaraan alkoi tilauksia tulla myös naapurustosta. Wendelin oli suunnitellut lääkäri Vilho Laine-Ylijoelle kesämökin ”Juhanmäen” vuosina 1947–48, jonka piirrokset ovat säilyneet ja niistä oli kuvakin kirjassa. Viime keväänä aito Juhanmäki löytyikin yllättävän hyvässä kunnossa Tuusulassa. Sen vuokraaja, taiteilija Pasi Järvinen suunnitteli mökin kunnostusta ja otti yhteyttä museoon. Tämä punainen mökki sijaitsee Annivaarasta n. 400 m etelään Järvenpääntien lähellä Pirttitiellä. Se on säilynyt hyvinkin alkuperäisessä kunnossa, ja toivottavasti tulee entistä ehommaksi.

Toinenkin tieto Martta Wendelinin suunnittelemasta mökistä tuli Martan ystävän Kersti Saloniuksen sukulaiselta. Kersti oli Martan luokkatoveri Kotkassa, ja he asuivat naapureina Töölössäkin 1930-luvun alussa. Kersti työskenteli lastentarhanopettajana ja rakennutti Martan piirrosten mukaan mökin Keravalle. Mökistä on valokuva 1960-luvun lopulta sekä suunnitelmia jäljellä. Itse mökki on tosin tuhoutunut aikojen saatossa.

Valokuvia kauniista Olga-tädistä

Eräältä Martta Wendelinin äidin puoleiselta sukulaiselta Tuusulan Museo sai viime kesänä hienon lahjoituksen. Sukuaarteiden joukosta löytyi muutama alkuperäinen valokuva Martan Ida-äidin sisaresta Olgasta (1864 Suomenlinna -1947 Tuusula), joka oli aviossa apteekkari ja eversti Josef Bergin (1844 Odessa -1908 Novgorod) kanssa. Berg oli balttilaista syntyperää, koska kuului virolais-lättiläiseen evankelisluterilaiseen seurakuntaan. Hän oli syntynyt Odessassa, oli Venäjän armeijan palveluksessa ja aviossa aiemmin venäläisen naisen kanssa. Liitosta syntyi kaksi poikaa, jotka asuivat Moskovan seudulla aikuisina.

Olga oli suurenluokan kaunotar, mikä selittää sen, että leipurintytär lumosi arvokkaan häntä vanhemman herrasmiehen, jolla oli myös varallisuutta. Olga vietti seurapiirielämää asuen Josefinsa kanssa Helsingissä Unioninkadulla vastapäätä ortodoksikirkkoa. Tämä C. L. Engelin suunnittelema asuinkortteli käsitti venäläisen varuskunnan apteekin kuten myös everstin asunnon. Sinne tulivat myös Ida-sisaren lapset asumaan parina talvikautena. Syksyllä 1898 Olgan luona asuivat Martan isoveljet ja kävivät samalla koulua Helsingissä. Marttakin pääsi vihdoin mukaan syksyllä 1899. Hän kävi silloin neiti Herzin pitämää tyttökoulua. Myös Martasta ja veljistä on olemassa hieno valokuvaamossa otettu valokuva tuolta ajalta.

 

Olga-tädin ja Josef-sedän vaiheita

Josef Bergin ensimmäinen vaimo oli jo ennen Suomen vuosia jättänyt aviopuolisonsa, mutta virallinen ero tuli voimaan vasta kesällä 1904. Kotkan seurakunnan syntyneiden luetteloon oli kirjattu Martan Eino-veljen kummeiksi 2.5.1903 kollegineuvos John Berg ja neiti Olga Henriksson Helsingistä.

Tällöin Olga oli asunut Josefin kanssa jo pitkään. Aviomies oli hakenut avioliiton mitätöimistä ja paikallinen raastuvanoikeus myönsi sen 15.7.1904 uskottomuuden vuoksi. Saman vuoden marraskuussa Olga ja Josef kuulutettiin Uusi Suometar -lehdessä: ”sotilasapteekkari, kollegianeuvos, laillisesti eronnut Josef Berg virolais-lättiläisestä seurakunnasta ja tilanomistajan tytär Olga Mina Henriksson”. Heidät vihittiin tammikuussa 1905. Josef Berg jäi eläkkeelle 1906, sairasteli mm. diabetestä ja menehtyi ollessaan käymässä poikiensa luona Venäjällä vuonna 1908. Hänen hautansa sijaitsee silti Helsingin venäläisellä hautausmaalla. Olga muutti tässä vaiheessa asumaan Oulunkylään, jossa nuori Martta vietti yhden kesälomansa. Uusi Suometar -sanomalehti uutisoi Josef Bergin avioerosta vielä tammikuussa 1908 entisen aviopuolison valitettua avioliiton mitätöinnistä ja tituleerasi Josef Bergiä Helsingin venäläisen sairaalan johtajaksi ja valtioneuvokseksi.

Olga-tädin luona Oulunkylässä 1909

Kesän 1909 Martta oli vierailulla Olga-tädin luona Oulunkylässä. Koti Unioninkadulla oli vaihtunut esikaupunkiin. Martta kuvaili kirjeessä tunnelmiaan ystävälleen Ellalle: ”Täällä on kaunista, täällä huvilakaupungissa. Sillä vaikka täällä on taloja lukemattomiin, niin on täällä kuitenkin melkein kuin maalla. Ja minä nyt en nyt kerta kaikkiaan pidä kaupungeista, enkä niiden rimssuisista daameista enkä keikkaavista herrasmiehistä. (zum Beispiel Fräulein Von u.s.w.). Sillä jospa sinä vain näkisitkin hänet, kun hän siellä Kotkan kaduilla purjehtii kadetit kantapäillä. Niin toden totta sinä uskoisit vain nähneesi suloista unta. Mutta eipä hän ja hänen omansa minun rauhaani häiritse. Niin, että olkoot he vain Kotkassa.”  

Martta kertoi, ettei  saanut keskusteluseuraa kuin tädistään. ”Ja kun en minä suinkaan halua tehdä tuttavuuksia täällä, niin jää jäljelle ainoastaan meidän naapurimme, joka perhe on umpi venäläinen ja jonka kanssa me seurustelemme”. Naapurissa asui venäläinen leskirouva lapsineen. Naapurissa asui kiinnostava nuori ylioppilaskin, mutta kielimuuri oli taas esteenä. ”Tässä tarvittaisi todellakin sitä Lundenin sielujen sympatiaa. Mutta minä vähän epäilen sen olemassaoloa. Tässä asiassa nimittäin.” Lunden oli ollut tyttöjen opettajana koulussa, ja oli kihlautunut saman koulun opettajaneidin kanssa pari vuotta aiemmin.

(Kirjelainaukset, Ella ja Eemeli Kitusen arkisto/ Kansallisarkisto)

 

Päivi Ahdeoja-Määttä

 

TYTÖT

 

Martta Wendelinin ympärille kerääntyi Annivaaraan  ns. tyttökerho seurustelemaan, auttamaan, tukemaan, matkakumppaniksi, perehtymään uusien asioiden oppimiseen, juhlimaan syntymäpäiviä, nimipäiviä ja paljon muuta. Tytöt ympärillä olivat iloisia, auttavaisia ja aikaansaavia. Usein kokoonnuttiin Martan luona, koska hänen luokseen oli nuorempien helpompi mennä. Avustajien ikähaitari oli noin 50 – 80 vuotta. Inari oli sairaanhoitaja ja hänen puoleen käännyttiin sairaanhoidollisissa asioissa. Kerttu oli räiskyvä ja toimelias juhlien järjestäjä, Kyllikki kirjastonjohtajana huolehti Martalle luettavat kirjat ja varmisti Martan omistajaoikeus asiat hänen tuotantoonsa, Ulla röntgenlääkärinä huolehti resepti asiat ja Esteri lähinaapurina oli helposti saatavilla moniin apuihin. Alma toi seurakunnallisen osaamisen ja yhteistyön Martan elämään ja Matti kirkkoherrana varmisti Martan toiveen tulla haudatuksi omaan puutarhaan, kun se aika koittaa. Tämä toteutui maaliskuussa 1986, jolloin tyttökerho kokonaisuudessaan oli lähettämässä Marttaa taivaan kotiin. Yksi hyvä lähinaapuri Hanna Karttunen oli kuollut jo aiemmin.

Laitetaan hyvä kiertämään, on tänä päivänä usein otsikoissa. Ja tänään tulleessa Sydänlehdessä oli aiheesta paljon hyvää kerrottavaa, mm. ”Keskeinen tapa lisätä omaa hyvää mieltä ja onnellisuuden tunnetta on kokea itsensä tarpeelliseksi ja hyödylliseksi jossakin. Hyvien tekojen tekeminen toisille lisää merkityksellisyyden kokemusta ja vahvistaa omaakin hyvinvointia.”Martta laittoi hyvän kiertämään lahjoittamalla omaa osaamistaan mm. Orvon Joulun kansikuviin, Tuusulan seurakunnan lähetys -ja diakoniatyön hyväksi myytäviin kortteihin sekä monien hyväntekeväisyys yhdistysten kortteihin ja joulumerkkeihin.

Ilokseni sain huomata, että itselläni oli myös tyttökerho ympärillä, kun tuli kutsu polvileikkaukseen.  Uuden nivelen saaminen polveen oli iso operaatio elämässäni ja ensimmäisen kerran tuli tosi tarve avunsaantiin. Kun on vuosia tottunut auttamaan muita, niin oli uskomaton kokemus, miten paljon apua tarvitsee, kun yrittää kompuroida kyynärsauvojen kanssa selvitäkseen ihan arkisista asioista. Jo se, että apua tarjotaan ja huikataan, että soita jos tarvitaan apuja, tuo hyvän mielen. ”Mielihyvähormoonit” valtaavat elimistön, sanoisinko luomumorfiinit, jotka lämmittävät sydäntä ja kehoa. Toivon, että jokaisella olisi oma tyttökerho (saa siinä poikiakin olla) ympärillä, arjessa ja juhlassa kun avuntarve yllättää.

Martan syntymäpäivänä ollaan yhdessä tyttöjen ja poikien kanssa Erkkolan lämmössä lauantaina 23.11 klo 16-18.

 

Leena Jäntti

 

MYYJÄISTUNNELMISSA

Kohta voimme jo virittäytyä Joulun odotukseen, vaikka tätä kirjoittaessa parhaillaan paistaa aurinko mitä parhaiten ja syksyn puut ovat saamassa värikästä ruskaa lehtiin.

Marttakin virittyi Joulun odotukseen jo kesähelteellä, kun painotalot odottivat Joulun kuvastoihin kuvituksia jo syksyllä. Siinä on tarvittu mielikuvitusta ja vahvaa ryhtymistä aiheeseen. Kun tiedetään, että Martta kuvitti noin 6000 kuvitusta lehtiin, kirjoihin, kortteihin, julisteisiin jne. joista suuri osa oli Joulun aiheisiin liittyviä. Näistä kuvituksista voimme taas iloita monella tavalla Joulun lähestyessä.

Me Martta Wendelin Seurassa suunnittelemme tulevia myyjäisiä, jossa on tuttuun tapaan tarjolla Martta Wendelinin kuvittamia kalentereita, kortteja, kirjoja ja Martta Wendelin elämäkertaa.

Martan pitkäaikaisen kodin, Kanervalan pihalla Annivaarassa kasvoi omenapuita, josta syksyllä saatiin nauttia. Varmasti Martan kellariin oli varattu omenahilloa talven varalle. Nyt omenahilloa on saatavana myyjäisissä, siltä varalta, että et ole itse ehtinyt hilloamaan.

Myyjäiset ovat Hyökkälän koululla lauantaina 7.12 klo 10-14. Tervetuloa kaikki suurella joukolla hankkimaan joulupaketteihin Martan kuvittamia tuotteita ja sitä hilloa.

Leena Jäntti

 

Syyskuun blogikirjoitus

Hyvät Martta Wendelinin ystävät, toivottavasti olette nauttineet kuluneesta kesästä yhtä paljon, kuin Martta aikoinaan iloitsi kesästä 1973. Silloinkin heinäkuu oli helteinen. Elokuun alussa Martta istahti alas kotonaan Annivaarassa ja otti kirjepaperia ja kynän eteensä. Hän oli tuolloin 79-vuotias, edelleen aktiivisesti aikaansa seuraava ja ahkerasti työtä tekevä taiteilija.

Heinäkuun hän oli kuitenkin pitänyt lomakuukautena, mutta jo seuraavana päivänä (6.8.) oli tulossa muotokuvamalli – yksi lukuisista sinä syksynä. Marraskuisen 80-vuotis syntymäpäivänsä Martta oli alun perin aikonut viettää matkoilla, sillä suuren huomioon kohteena oleminen ei ollut hänelle mieluisaa. Toki hän mielellään vietti niin nimipäiviään kuin syntymäpäiviäänkin lähipiirin eli perheensä, Tyttökerhon ja muutamien muiden ystävien kanssa. Mutta erilaiset median yhteydenotot haastattelupyyntöineen olivat hänelle raskas velvollisuus, josta hän mieluiten olisi aina kieltäytynyt.

Vuosien varrella hän onneksi sentään aina joskus suostui lehtihaastatteluihin, jotka lähes kaikki löytyvät Martta Wendelin Seuran arkistosta. Sen sijaan television haastatteluun hän ei suostunut millään – vaikka jopa Martan suuresti kunnioittama Vaasan hovioikeuden presidentti Paavo Alkio (ku

va 1) sitä häneltä pyysi. Tässä asiassa Martta oli ehdoton ja tavallaan se on hyvin ymmärrettävää, kun tietää hänen huonon kuulonsa. Olisi varmasti ollut stressaavaa mennä haastateltavaksi, kun ei voi olla varma, että kuulee kunnolla kysymykset.

Tässä otteita Martan 5.8.1973 Paula-äidilleni kirjoittamasta kirjeestä:

”Rakas Paula.

Kiitos kaunis oikein tuplasta onnittelusta. Oli minulla oikein nimipäivät, aivan pienet vaan. Koetimme saada Hannan mukaan, mutta hän ei jaksanut tulla. Illalla tulivat Oivot ja Airi Kari. He aikovat myydä tuon palstansa, kun ei se kiinnosta ketään nuorista. Ja Airi on liian vanha, hukkaan siis menivät hänen unelmansa. – Tämä meidän Annivaaran asemakaavamme on nyt lopultakin ratkennut. Tämä on määrätty haja-asutus-alueeksi. Maantien toisella puolella on kaavoitettu alue. Meille se merkitsee sitä että saamme rakentaa mielemme mukaan, mutta emme saa aravalainaa jos rakennamme. Kumpa ne vetäisivät meille vesijohdon ja viemärit, mutta sitä kai saamme odottaa. Kaikkien meidän kaivomme ovat tyhjinä, jotakin sakeata pohjavettä tulee kraanasta. Olen saanut Olleilta juomavettä. Mutta täytyy pyytää kunnalta vettä. Parina viime päivänä on silloin tällöin ropsahtanut vettä ukkosen mukana. Mutta muuten oli koko heinäkuu hellettä.

Nyt se minun ”lomakuukauteni” sitten on mennyt. Huomenna tulee malli. Ja sen jälkeen malli mallin perään. Helenalla alkaa työ huomenna. Tuula on kotona lasten kanssa ja hoitaa ruoka-asiat. Olen vähän keitellyt hilloja, mutta viinimarjat ovat vielä tekemättä. (kuva 2) – Olen nyt sitten alistunut jäämään kotiin syntymäpäiväkseni. Täytyy ottaa se niin vaatimattomasti kuin suinkin. Ei suinkaan tällaiselta vanhalta taiteilijalta voi mitään kummia odottaa. Mikä minua surettaa, on se että tuosta englantilaisesta ruoka-astiastosta on vain neljä kahvikuppia käyttökelpoista, kahdessa on särö reunassa. Niitä kun ei enää näy saavan Suomesta, ja minulla ei ole ketään tuttavaa Englannissa joka ehkä voisi hankkia lisää ½ tusinaa. On vaan niitä täyssinisiä kiltakuppeja, ja saa kai tyytyä niihin.

Kuulehan, Paula, lähetän nyt viikon alussa postipaketissa sen Forsythian, josta on ollut puhetta. (kuva 3) Se on oma taivukkaasta kasvattamani taimi. Se ei ole täyskasvuinen, sen oksathan tulevat . 1½ metrin pituisiksi. Mutta tämä kukki jo kauniisti keväällä. Kun varaat sille paikan, huomaa, että sen oksat kasvavat rennosti leveyttä, kaiva se yhtä kauas seinästä kuin koristeomenapuusi. Äläkä anna sen alussa kuivaa. Minäkin istutin nuo pensaat viime vuonna elokuussa nykyisille paikoilleen ja ne kukkivat heti keväällä. Toivotaan parasta.

Ja paljon paljon rakkaita terveisiä meiltä teille kaikille. Martta

 

J.K. Minun luonani kävi eräs pariskunta tilaamassa poikansa (15 v) kuvan, kun isä ensi vuonna täyttää 50 v, hänelle lahjaksi. Kun siinä juteltiin, tuli ilmi että mies (pastori?) oli Laihialta kotoisin. Hän näki tuon silta-kuvan Laihialta ja tunsi sen ja pyysi minua maalaamaan sen hänelle. (kuva 4) Silta on nyt purettu ja uusi betonisilta tilalla. Hän kysyi miten Aini Pukkinen jaksaa – kertoi koulupoikana asuneensa teillä ja kysyi Irjasta. Nykyään he asuvat Lahdessa. Maailma on pieni. Kerro mummalle!”

Kirjeen lopussa oli vielä pitkä tarina eräästä Marttaa suuresti järkyttäneestä asiasta, mutta sen hän oli kertonut luottamuksellisesti eikä varmaankaan olisi halunnut sitä julkaistavan. Kunnioittakaamme siis hänen yksityisyyttään, kuten myös Päivi Ahdeoja-Määttä teki Martan elämänkertaa kirjoittaessaan. Tätä erittäin ansiokasta kirjaa on vielä saatavilla mm. Martta Wendelin seuralta, Erkkolasta ja Suomalaisesta kirjakaupasta (kuva 5).

 

 

Nimipäivät ja onnittelukukat Sinulle nimipäiväsankari!

Istun tässä naistenviikon viimeisenä päivänä kirjoittamassa tätä kirjettä Sinulle, jonka nimipäivä osui tälle 18-24.7 ajanjaksolle tai jollekin muulle tämän vuoden päivälle. Hyvää nimipäivää Sinulle!

 Poimin kesän aikana usein luonnonkukkia, kimppu toisensa jälkeen. Rakastan sitä. Alkukesällä on ojat ja pellonpientareet täynnä hentoja ja vaaleita värejä. Kohti keskikesää mentäessä kimput tummenevat ja lajit harvenevat. Ainakin niiden kukkalajien määrä pienenee, joita haluaa tuoda sisään huoneeseen voimakkaan hajun tai pikku ötököiden harvennettua mahdollisuuksien määrää. Mietin usein kukkia kerätessäni, kenelle kulloisenkin kimpun antaisin. Joskus löytyy joku tuttu nimipäiväsankari, joskus voisin antaa sen jollekin vastaantulijalle. Viimeisen kimpun, jonka poimin pari päivää sitten, olisin antanut Joe Bidenille. Onnitteluksi vaikeasta päätöksestä ja toisaalta lohdutukseksi. Vaan enpä ruvennut kimppua Valkoiseen Taloon lähettämään. Tässä kuluneella viikolla jokaiselle kimpulle löytyi helposti kohde. Naistenviikolla on jokaisena päivänä joku tuttu, joka olisi voinut kimpun saada. Tänään ( 24.7) sen olisi saanut Tiina-siskoni, jonka kanssa olemme jakaneet nimipäivän aina tai kollegani Martta Wendelin seuran hallituksessa, Tiinakaisa L-L.   Tänään en kimppua poiminut, laitoin vain matkaan lämpimiä ajatuksia.

Perjantaina naistenviikon jo loputtua ja Jaakon juhlittuaan omia nimipäiviään, on aika kerätä kimppu Martalle. Ja nyt pääsen asiaan. Usein kukkia poimiessani ajattelen, että mitenhän Martta mahtoi kimppunsa rakentaa. Käyttikö kesän eri kukkivien kukkien kausia maalattaviin kimppuihin? Poimiko satunnaisesti mikä vain silmää miellytti vaiko systemaattisesti sovitellen värejä, muotoja, kukkien eri kehitysvaiheita vai kuinka ihmeessä? Katsellessani lasten kukkien keräämistä, huomaan, että he poimivat satunnaisesti eteen tulevia kukkia, eri pituisia varsia, heiniä, varpuja, risuja etc. Kimpuista tulee luonnostaan kauniita, jotenkin sopivia. Itse yritän sommitella, kiertelen ja kaartelen kukkia ja mitä kulloinkin ja yritän saada niistä luonnollisen näköisiä ja niistä tulee aina vähän teennäisen tuntuisia. Pömpöösejä.

 Kun sitten istun olohuoneen nojatuolissa ja katselen Martan kukkatauluja, asetelmia tai suoraan kukkamaasta maalaamia, niissä on aina tietty rauha, symmetria, sopivuus. Ne on aseteltu tai asettuneet luonnollisen näköisesti. Yksi kukka ja vihreää tai villinä ” rehottavat unikot” tai perinteinen kesäkimppu maljakossa. Niin sopusuhtaista ja rauhallista. Onkohan Martta maalatessaan miettinyt jotakuta henkilöä kenelle kimpun tai tässä tapauksessa taulun antaisi. Vai maalasiko hän joskus kimpun itselleen. ”Hyvää nimipäivää Martta. Tässäpä kaunis heinäkuun loppupuolen kimppu Sinulle, nimipäivänäsi.” Sen tiedän, että hän rakasti puutarhakukkia mutta keräsi myös luonnonkukkia. Ja mistäkö sen tiedän? Kun katselen hänen kukkatöitään, näen, että siellä on usien puutarhassa kasvatettujen kukkien höysteenä luonnonkukkia

Kanttarellimetsässä mietin, onkohan Martta maalannut koskaan keltavahveroa. Siinä vieressä oli juuri kukkaan puhjenneita kanervia. Mikä väriyhdistelmä! Onkohan Martta koskaan maalannut kanervaa, syvenevien kesävärien kuningatarta? Sen vieressä auringossa kanttarelli loisti kuin pieni aurinko. Upeaa!

Takaisin nimipäiviin. Nyt tulevana perjantaina vietetään siis Martan nimipäiviä Erkkolassa, Rantatiellä. Tarjolla on kahvia ja jotakin sen kanssa. Mehuakin saa. Toivotaan, että sää suosii meitä kuten oikeastaan koko kuluvan kesän on tehnyt. Poikkea Sinäkin kahvilla. Pannu on kuumana klo 13-15.

 

Ystävällisin terveisin Kirsi Sukula-Ruusunen, Martta Wendelin Seuran puheenjohtaja

 

 

Suopellon asukkaita ja tarinoita

1907

Suopellon huvila Tuusulan Rantatien tuntumassa on nähnyt monia asukkaita yli sadan vuoden ajan. Huvila siirrettiin Helsingistä, Kallion kirkon vierestä Kallio-Kuninkalan työväen asuinrakennukseksi. Tilaaja oli K.A Paloheimo, joka isännöi Suopellon läheisyydessä olevaa Kallio-Kuninkalan tila

a. Siellä tarvittiin paljon työväkeä, koska lähes kaikki maataloustyöt tehtiin ihmisvoimin vielä siihen aikaan.  Mieheni isä oli agrologi-opintoihin liittyen 20-30 luvun taitteessa tilalla kesäharjoittelijana ja silloin risusalaojitettiin Kallio-Kuninkalan peltoja.

 

1920-luku

 Huvila uusittiin vuonna 1923 arkkitehti Martti Paalasen piirustusten mukaan K.A Paloheimon pojan Paavo ja Anni Paloheimon perheen kesäasunnoksi. Anni oli Pekka Halosen vanhin tytär.

 

1930-luku

Taloa vuokrattiin 30-luvulla Eemil Nestor Setälän leskelle ( Kristine Thompson) ja hänen tyttärelleen, kun Setälä kuoli 1935. Tytär Ursula oli hyvä ystävä ja koulutoveri Kirsti Paloheimon kanssa, joka oli Paavon ja Annin vanhin tytär. Tässä vaiheessa Anni ja Paavo asuivat Helsingissä, minne leski myöhemmin muutti tyttären kanssa. Huvila jäi taas suvun yhteiseksi kesäasunnoksi.

 

1930-40-luku

Martta Wendelin muutti keväällä 1938 Suopellon huvilaan. Ensin oman äidin kanssa ja sitten 1943 perhe kasvoi kasvattitytär Helenalla. Lähes kymmenen vuoden ajan oli Suopelto heille koti ja turvapaikka sotavuosina. Mutta paljon muutakin. Martta eli elämänsä parhaita ja työntäyteisiä työvuosia, niin taidemaalarina kuin kuvittajana.

Martta teki maalausmatkoja eri puolelle suomea, mutta erityisen paljon pohjanmaalle. Helena oli Ida-äidin seurana ja talo ja puutarha oli hoidossa. Puutarhasta saatiin ruokatalouteen yrttejä, omenoita, perunoita ja muita juureksia. Ja tietysti kukkia silmän iloksi ja taulujen aiheiksi. Ja itse Suopellon huvila pääsi Martan taulun aiheiksi, josta voimme nyt tarkastella miltä huvila näytti vaikka 30-luvulla. Ja ympärillä olevat Tuomalan kylän asukkaat on kuvattu monissa muotokuvissa, mitä sukulaiset tilasivat, kun täytettiin pyöreitä vuosia.

Martta muutti omaan Annivaaran huvilaan vuonna 1947 Suopellon läheisyyteen. Nyt taloja erottaa 50-luvun lopulla rakennettu tie no 145.

1950-70-luvut ja 1980-90 luvut

Suopellon huvila oli 40-luvun lopulta  50-luvun alkupuolelle siirtolaisten asuttama vuosia, kunnes Anni ja Paavo Paloheimo muuttivat sinne pysyvästi Paavon jäädessä eläkkeelle ja koti siirtyi Helsingistä Tuusulaan. Paavo Paloheimo kuoli 1977 ja Anni jäi yksin Suopellon asukkaaksi. Annin tytär Kirsti Paloheimo jäi opettajan työstään eläkkeelle 80-luvulla ja muutti äidin turvaksi Suopeltoon. Anni kuoli 1993 ja Kirsti jatkoi asumista yksin Suopellossa. Loppuvuosina hänen turvanaan oli sisaren poika Eero, Kirstin kuolemaan asti vuoteen 1999. Itse sain nauttia Kirstin kahvin kanssa tarjoamasta voileivästä, jossa oli siihen aikaan itselleni eksoottista päällistä: vaalea leipä, sipaisu rasvaa, salaatinlehti, paljon Italiansalaattia ja päällä vielä persiljaa. Tämä herkku oli tarjolla, kun olimme olleet Kirstin asioilla ja tarjosin hänelle autokyytiä.

1980-luvulta asti

Nyt taloa asuttaa Anni ja Paavo Paloheimon tyttären poika, korutaiteilija Eero Lintusaari vaimonsa kuvataiteilija Silja Purasen kanssa.

Joten elämä jatkuu Suopellossa mitä voimallisemmin…  hoidetaan taloa ja puutarhaa, kasvatetaan yrttejä ja kukkia ja tehdään ennen kaikkea taidetta.

Tätä taidetta on parhaillaan nähtävillä Tuusulan Rantatiellä Erkkolan huvilassa, missä on Eeron ja Siljan osittain retrospektiivinen näyttely heidän taiteestaan nimellä Tarinoita ajasta, havaintoja ja tulkintoja ympäröivästä maailmasta, lähellä ja kaukaa.

 

Leena Jäntti

 

Kirjoita postikortti

Muska lauloi 90– luvulla: “Kirjoita postikorttiin, vieläkö tullaan kohtaamaan, vie se lähimpään laatikkoon”. Postikortteja on lähetetty Suomessa jo yli 150 vuotta. Minun muistoni liittyy kuvassa olevaan postikorttiin noin 50 vuoden takaa. Someviestien aikana ilahduttaa oikea postikortti. Oikea postikortti saapui luokseni viime vuonna. Ei se tullut postissa, vaan toimitettiin minulle kotiin. Eikä se ole mikä tahansa kortti, vaan Martta Wendelinin maalaama postikortti, jonka olin lähettänyt hyvälle ystävälleni Hilkalle 2.8.1973.

Tämä kortti vie ajatukset nuoruuteen ja niihin tunnelmiin. Tänä päivänä on suloista muistella tuota kesää, jonka kortti nosti mieleen. Kortissa nuori mies katselee aidan takaa taloa. Ruusu roikkuu kädessä, puukko on tupessa vyöhön kiinnitettynä. Komeat vaatteet nuorella miehellä, takki rennosti olkapäälle heitettynä. Talon ovi on tiukasti kiinni, pihalla ei näy ketään. Kortissa teksti: “Yksi ruusu on kasvanut laaksossa joka kauniisti kukoistaa, yksi kulkijapoika on nähnyt sen, eikä voi sitä unhoittaa”.

Korttiin on kirjoitettu ystävälle viesti: Terveisiä ja kiitoksia kirjeestä. Tänä kesänä minulla ei tule kirjoitettua kenellekään, mutta päätin kuitenkin muistaa sinua näin ihastuttavalla kortilla: ostin tällaisia oikein sarjan (yhtä fiksuja kaikki) … Terveisiä kehityksen pohjoisesta osasta!

Tämän kortin viehätys on ollut 18-vuotiaan nuoren naisen silmissä komea mies, joka katselee kaihoisasti kartanolle. Kartanon suljetun oven takana vanhempi väki vartioi yhtä “ruusua” kulkijapojilta. Kartano muistuttaa kovasti kesänviettopaikkaani. Sinne ei kyllä kulkijapoikia eksynyt, sen verran syrjässä tila sijaitsi. Kehityksen pohjoisella osalla viitataan sinne, missä nuoren mielestä kehitystä ei ole, eikä tule olemaankaan. On vaan pitkästyttäviä kesäpäiviä, syksyn ja koulujen alkamisen odottamista.

Aika kuluu hitaasti juhannukseen. Juhannuksena sentään jotakin tapahtuu. Tulee kesävieraita. Naapuritalot täyttyvät iloisista äänistä. Valmistellaan kesän juhlaa, leivotaan, siivotaan ja laitetaan juhannuskoivut portaiden molemmille puolille. Saunotaan koivun tuoksuisessa saunassa. Kokolle kokoontuu nuoret ja vanhat. Valvotaan aamuun asti. Tuvan vintillä naurua riittää niin, että vanhemmat tädit käyvät närkästyneinä kieltämässä kikattamasta kello 3 yöllä. Sekös naurattaa vielä enemmän.

Kortit ovat aina viehättäneet minua. Kortin lähettäjä on valinnut kortin juuri minua varten. Tai minä olen valinnut kortin henkilölle, joka on ajatuksissani. Kortti muistuttaa kortin saajaa jollakin tavalla tai kortissa oleva tapahtuma tai sanoma liittyy yhteiseen kokemukseen tai muistoon. Kortti voi muistuttaa tärkeistä asioista, ihmisistä, harrastuksista tai unelmista, toteutuneista tai toteumattomista.

Martan kortit ovat viehättäviä siksi, että ne herättävät ajatuksia. Kortit vievät mielen menneeseen maailmaan ja toisaalta tuovat muistot tähän päivään. Korttien kauneus on herkkää ja toiveikasta kuten Martan maalauksissa aina on.

Kesällä 2024 Valamon luostarin Martta Wendelin näyttelyssä koin iloa ja riemua koko näyttelystä, mutta etenkin korteista. Voisin kehystää niistä jokaisen ja ripustaa seinälle muistuttamaan korttien välittämästä valosta ja toivosta. Suomalainen postikortti on juhlansa ansainnut. Tiettävästi ensimmäisen suomalaisen postikortin lähetti 10.10.1871 Zacharias Topelius (Postimuseon www-sivut). Martta Wendelin ja Rudolf Koivu olivat varhaisimpia suomalaisia postikorttitaiteilijoita. Heitä voimme kiittää omanlaisen Suomikuvan luomisesta saksalaisten ja ruotsalaisten hallitsemille postikorttimarkkinoille.

 

Eija Kattainen

 

 

Lapsuusmuistoja ja ikisuosikkeja

 

Isotädilläni oli valtava tuohikontti täynnä hänen saamiaan postikortteja. Lapsuudessa hänen luonaan kyläillessä halusin usein katsoa ja tutkia niitä. Kontista löytyi ulkomailta lähetettyjä tervehdyksiä, sukulaisten yhteydenottoja ja juhlapyhiin liittyviä onnitteluja ja toivotuksia. Ulkomailta lähetetyissä korteissa kerrottiin useimmiten lomasäästä. Muutama sukulainen työskenteli joitakin vuosia Neuvostoliitossa, ja sieltä tulleissa korteissa kerrottiin myös arkipäivän kulusta ja tapahtumista. Vuotuisjuhliin liittyvistä korteista ovat mieleeni jääneet erityisesti pääsiäiskortit. Niiden aiheet ja värit kiehtoivat minua. Niissä oli kauniin hempeitä sävyjä, pupuja ja tipuja sekä tietysti kevätkukkia. Usein niissä oli kuvattuna suklaamunia ja muita pääsiäisherkkuja. Tädin luota sai niitäkin.

Toisen isotätini luona oli kaksi aarretta, joiden parissa vietin aikaa myös hiukan vanhempana. Toinen oli hänen puolisonsa pitämä leikekirja mielenkiintoisista – usein paikallisista – uutisista. Jaksoin lukea jopa kansainvälisen kynnyksen ylittäneen uutisen kaksipäisen vasikan syntymisestä aina uudelleen.  Toinen joka kesäinen ilo oli isotädin valikoima vanhoja aikakausilehtiä. Kotiliedet ja Hopeapeilit olivat suosikkejani, joiden kuvia tutkin tarkkaan. Olin kiinnostunut vaatteista ja ompelemisesta, ja etsin ideoita vanhoistakin lehdistä.

Olin myös hyvin innokas lukija samoin kuin äitini. Kun tuskailin lukemisen puutetta, äitini suositteli omia lapsuuden ja nuoruuden suosikkejaan, joita löytyikin kodin kirjahyllystä. Näin päädyin minäkin Anni Swanin teosten pariin. Ensimmäisenä luin Tottisalmen perillisen ja pidin siitä kovasti. Iiris rukka oli myös mieleeni ja nosti kyyneleet silmiini. Swanin teoksissa viehätti liikuttavien tarinoiden lisäksi se, että kirjoissa oli henkilöhahmoja, joilla oli sama nimi kuin minulla. Kirjoissa toistuva hyvän ja pahan välinen kamppailu sekä oikeudenmukaisuuden voitto sopivat alakouluikäisen arvoihin hyvin. Kirjojen sankarit olivat usein nokkelia, mutta hyväkäytöksisiä ja kilttejä tyttöjä, joksi itsekin itseni ajattelin. Tämä vahvisti ajatustani siitä, että niillä ominaisuuksilla selviytyy kyllä, jos haluaa. Sillä vastapuolena Swanin kirjoissa oli usein itsekeskeinen ja pöyhkeä henkilö. Tällaisia ihmisiä paheksuin minäkin.

Aloitin työni Tuusulan kunnalla vuonna 2018 ja työpisteeni oli Taidekeskus Kasarmilla. Siellä oli Martta Wendelin huone. Ymmärsin silloin, kuka oli kuvittanut lapsuusmuistoni. Martta Wendelin loi kuvan suomalaisesta arkielämästä ja myös juhlapyhien keskeisistä elementeistä. Wendelinin kuvitukset ovat kauniita, harmonisia ja niissä on pehmeät värit, jotka sopivat hyvin esimerkiksi pääsiäisen tunnelmaan. Wendelinin kuvat ovat kuin lapsuuden kesäsää, jolloin aina paistaa aurinko ja kaikki on hyvin.

Eräässä isotädin kontista löytyneestä kortissa oli isäni 1960-luvun alkupuolella lähettämä viesti. Kortissa luki ”Tulen huomenna puoli kuuden junalla”. Tällainen viesti kummastutti minua puhelimella viestimiseen tottuneena. Nyt se ja erityisesti usko postin nopeaan toimintaan tuntuu lähes käsittämättömältä. Siksi toivotankin näin virtuaalisesti kaikille hyvää paastonaikaa ja iloista pääsiäistä.

 

Ulla Kinnunen

Tuusulan Kulttuuri- ja museotoimenjohtaja

 

MARTTA WENDELIN 130 VUOTTA -JUHLAVUODEN TAPAHTUMAT

Martta Wendelin Seura on aktiivisen 22 vuoden toiminnallaan edistänyt ja ylläpitänyt rakastetun taiteilijamme elämäntyötä monin eri tavoin. Siispä tähän viime vuoden juhlavuoteen paneuduimme todella näkyvästi ja menestyksekkäästi. Seuraavassa kuvakavalkadi juhlavuoden tapahtumista. 

Seminaarissa Mäntyharjulla elokuussa 2020 suunniteltiin jo juhlavuotta 2023. Mukana olivat seuran hallituksen jäsenet. Ensimmäinen idea Uudessa Valamossa järjestettävästä juhlanäyttelystä.  Lisäksi tuli idea juhlavuoden kalenterista.

Martta Wendelin Seuran julkaisema vuosikalenteri 2023 sisälsi kuvia seuran laajasta taidekokoelmasta, jossa on noin 40 maalausta ja piirustusta.

Juhlavuoden päänäyttely Heinävedellä Uuden Valamon luostarissa ”Kultahiekkaa ihmisten poluille” avautui 5.3.2023. Näyttelyn avasi eduskunnan entinen puhemies ja nykyinen kansanedustaja Anu Vehviläinen. Myös luostarin Igumeni Mikael ja Tuusulan museon kulttuuri- ja museotoimen johtaja Ulla Kinnunen puhuivat tilaisuudessa. Luostarin kuoro esiintyi, ja näyttelyamanuenssi Päivi Ahdeoja-Määttä esitteli näyttelyn. Avajaisvieraita oli satakunta ja näyttely sai paljon kiitosta. Näyttelyä arvioitiin useissa sanoma- ja aikakauslehdissä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Martta Wendelin Seuran kesäretki suuntautui Valamoon ja Lintulan 6.-7. kesäkuuta 2023

 

 

Retkellä tutustuttiin Heinäveden Uuden Valamon luostarin tiloihin ja toimintaan munkki Stefanoksen johdolla.

 

Näyttelyssä nähtiin useita Martta Wendelinin 1930-luvun puolivälin Valamon maalausmatkoilla syntyneitä teoksia piiroksista maalauksiin ja kuvituksiin.

 

Päiväkoti Martta Wendelin Tuusulassa sai vuoden 2023 arkkitehtuurin Finlandia-palkinnon. Seura oli ollut mukana suunnittelu- ja rakentamisvaiheessa päiväkodin kuvasuunnittelun osalta. 

Taiteilijakoti Erkkolassa avattiin syksyllä näyttely ”Elämää Suopellossa” (4.10.2023 – 4.2.2024)

Näyttely kertoo Martta Wendelinin ensimmäisestä kymmenestä vuodesta Tuusulassa, jolloin hän asui vuokralla Suopellon huvilassa Rantatien varrella 1938-1947.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Martta Wendelin Seuran hallitus kävi Martan haudalla varsinaisena syntymäpäivänä 23. marraskuuta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Martta Wendelinin syntymäpäiväjuhla pidettiin seuran jäsenille Lottamuseossa 26. marraskuuta

Tervetuliaaksi juhlaan toivottivat seuran puheenjohtaja Leena Jäntti Tuusulan puvussa ja seuran varapuheenjohtaja Terhi Ahvonen Härmän Isonkyrön puvussa.

Juhlissa oli mahdollista ostaa uunituoretta Martta Wendelinin elämäkertaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Martta Wendelinin elämäkerran julkaiseminen Helsingin keskustakirjasto Oodissa 24.1.2024

Kirjan kustantaneen Docendon kustannuspäällikkö Heli Bergius haastatteli kirjan kirjoittajaa Päivi Ahdeoja-Määttää. Kirja on nyt tammikuun lopusta alkaen myynnissä kirjakaupoissa ja lainattavissa kirjastoista. Media on huomioinut kirjan julkaisua, mm. MTV:n Huomenta Suomi, YLE ja Helsingin Sanomat.

Lopuksi kiitoksia!

Kiitokset juhlavuoden yhteistyökumppaneille ja kaikille osallistujille! Kiitokset kirjaa avustaneille Alfred Kordelinin säätiölle ja Amerin Kulttuurirahastolle sekä näyttelyän tukemisesta Suomen Kulttuurirahastoa ja Tuusulan Museota. Lisäksi erityiskiitos Uuden Valamon luostarille ja kulttuurintuottaja Liisa Heikkilä-Palolle. Kiitokset näyttelyn avustajille, Valamon talkooporukalle, taideteosten lainaajille ja erityiskiitos Martta Wendelinin suvulle. 

 

Kuvat: Terhi Ahvonen ja Tuusulan Museo

Teksti ja suunnittelu: Satu Säilä, Terhi Ahvonen ja Päivi Ahdeoja-Määttä

 

 

 

Hyvää 2024 alkua Sinulle,

taas on takana yksi joulu ja edessä uusi vuosi. Vanha vuosi on taas kerran taputeltu ja jätetty selän taa. Sitä voi vilkaista peruutuspeilistä ja sille voi heilauttaa, kuin ystävälle, joka jää vilkuttamaan. Mutta katse kuitenkin tiukasti tulevaan.

Tavatessa tutun tai vieraan kanssa moni alkaa keskustelun säätilan ja siihen liittyvien ilmiöiden päivittelemisellä ja kertaamisella. ”Tänään on 2 astetta plussalla, tuuli on tauonnut ja puiden raskas lumitaakka on pudonnut öisen voimakkaan tuulen voimasta. Sää on mitä parhain lumiukkojen ja -lyhtyjen tekemiseen.”

Vuoden 2024 tammikuu alkoi ennätyspakkasilla. Kylmin tammikuu ehkä koko 2000-luvulla, kirjoittaa iltapäivälehden toimittaja. Mutta voiko sitä ennustaa, kun vasta muutama päivä on tätä vuotta kulunut. Säätila ja siitä puhuminen on kaikkialla maailmassa tunnettu ilmiö ja sitä on tehty aina. Keskustelu vieraan kanssa on helppo aloittaa säätilasta ja siihen kuuluvista ilmiöistä. Kylmää, kuumaa, kaunista, sateista, liukasta ja kuivaa, pakkasta, pyryä. Mitä milloinkin.

Martan päiväkirjaotteita selatessani huomasin, että säätila on kirvoittanut usein myös hänen kynäänsä kirjaamaan ylös sääilmiöitä.  Vuonna 1971 Martta kirjasi ylös: ”lumeton, jäinen, pimeä ja liukas tammikuu”, Martalla oli lastenhoitopuuhia Helenan lasten kanssa ja voin vain kuvitella kuinka haastavaa on viihdyttää ja pitää lapset ehjinä sellaisessa talvisäässä. Kymmenen vuotta myöhemmin Martta kirjoittaa ” mahdottomasti lunta” mikä tarkoittaa arkielämässä lumitöitä, harjanvarressa heilumista ja tämä kaikki, kymmenen vuotta vanhempana.

Sotatalvina vaivasi säätilan lisäksi nälkä, joka lisäsi kylmän tunnetta. Lunta oli paljon tai ei lainkaan. Sääkeskustelun rinnalle nousi keskustelu ruuasta tai oikeastaan sen puutteesta. Nämä aiheet hallitsivat silloin kirjeenvaihtoa ja muistiinpanoja. Näistä puhuttiin, kun tavattiin kylän raitilla tai naapurin kanssa postilaatikolla.

Nyt puhutaan nälän sijaan sään rinnalla energian säästämisestä ja energian hinnoista, ilmaston muutoksen merkityksestä sääilmiöissä ja ihmisten toimien vaikutuksesta luonnonilmiöihin. Tutkija sanoo, että nämä talven paukkupakkaset ovat normaaleja ilmiöitä täällä pohjoisella pallonpuoliskolla mutta meihin osuvat kuumat ja pitkät hellejakso kesällä ovat merkki ilmastonmuutoksesta ja tuovat haasteita tullessaan.

Nautitaan siis kylmästä ja lumisesta talvesta, valkoisesta kauniista maisemasta. Martan sanoin:

”…meillä on ihanaan täällä maalla. On kunnostettu sukset ja hankittu potkukelkat ja lumilapiot. (…) Aivan rupeaa lapsettamaan näin vanhoilla päivillä.”

Tämän Martta kirjoitti Suopellon talvesta vuonna 1939. Etsitään itsestämme se lapsenmieli, kaivetaan esiin potkukelkka, laitetaan jalkaan nastakengät, käteen nahkarukkaset ja päähän paksu pipo. Mennään pakkaseen ja lumeen, ollaan niin lapsellisia että.

Lähteenä käytetty Martan kirjeenvaihtoa, otteita päiväkirjoista sekä kirjaa Sadun ja toden maailmasta

Seuran sihteeri Kirsi Sukula-Ruusunen

 

JOULUN TUNNELMIA MARTAN TAPAAN

 

Tänä vuonna olemme juhlineet Martta Wendelinin syntymän 130-vuotisjuhlaa. Päätapahtuma, Uuden Valamon luostarissa esillä oleva näyttely ”Martta Wendelin – kultahiekkaa ihmisten poluille” jatkuu vielä ensi vuoden puolellekin. Sen on nähnyt jo yli 16 000 ihmistä ja sinne vaihdettiin syksyllä jouluaiheisia teoksia nähtäville. Martan syntymäpäiväksi 23. marraskuuta saatiin uunituore Docendon kustantama elämäkerta painosta.

Nyt voimme tyytyväisenä onnistuneeseen juhlavuoteen valmistautua joulun viettoon. Suomalaisen joulun kuvaston luojana Martta Wendelin voikin johdattaa meidät joulun tunnelmiin muutamilla kuvituksillaan.

1900-luvun ensi vuosikymmeninä joulukortit ja lasten joululehdet toivat koteihin näkymät joulun vietosta kodeissa, joulutontuista ja joulupukeista Lucia-neitoihin asti. Tyylillinen esikuva nuorelle kuvittajalle postikortteihin tuli etenkin ruotsalaiselta Jenny Nyströmiltä, ruotsalaisen tonttuhahmon luojalta. Myös muut ruotsalaiset kuvittajat Carl Larssonia, John Baueria ja Elsa Beskowia myöten antoivat vaikutteita jo aiemmille suomalaisille kuvittajille kuten Venny Soldan-Brofeldtille.

Martta Wendelinin 1920-luvun postikorteissa joulun vietto on keskiluokkaisen vaurasta ja kaupunkilaista muistuttaen ruotsalaisista esikuvista. Tonttuhahmot ovat hoikkia ja pelkistettyjä ja vasta myöhemmin 1930-luvulla esiintyy pulleampia ja leppoisia joulupukkeja punanuttuineen. Joululehdissä saattoi olla realistisempiakin joulusatuja ja niissä näkyi joulun viettoa tavallisissa perheissä kuten sadussa Ihme, jonka eräässä kuvituksessa on kuvattuna joulukuusien myyntiä kaupungissa ja lunta satelee tunnelmallisesti. Maagista joulunviettoa on esimerkiksi Aili Somersalon Jukka-Pekka ja puurokauha -sadussa, jossa puuroa ammennetaan jättimäisestä padasta tontuille.

Jouluaaton mysteeri on Jeesus-lapsen syntymän ihme, jota Wendelinkin kuvasi joissain postikorteissaan tai muun muassa kirjan Joulun ilosanoma -kuvituksissa 1955. Jouluaamuna maaseutuyhteisöissä oli tapana lähteä aikaisin aamulla reellä joulukirkkoon heti aamunavetan jälkeen, ja rekiaiheita on esiintynyt lehtien kansikuvissa ja korteissa. Lapsille joulun suuria ihmeitä olivat paitsi tontut ja joulupukki, myös hienosti koristeltu ja aidoin kynttilöin valaistu joulukuusi, jota Wendelinin eräässä kuvituksessa carl larssonmaisesti kuvatut lapset kurkistelevat salin oven raosta. Aattoiltana saapui vihdoin joulupukkikin lahjasäkkeineen. Etenkin joululehtien kansikuvissa on näkynyt näitä pulleita joulupukkeja joko kuusen luona tai oveen koputtamassa. Saattoi sodan aikaan joulupukki laskeutua laskuvarjollakin lumihankeen lahjoineen kuten Pääskysen joulukontin kansikuvassa sotajouluna 1943.

Martta Wendelinin omasta joulunvietosta on säilynyt tietoa eniten Annivaaran ajoilta Tuusulassa. Helsingin aikoina Martta saattoi äitinsä kanssa viettää joulunpyhiä Axel-veljensä perheen kanssa Helsingissä. Tuusulassa oma koti tarjosi toisenlaisen joulutunnelman joulukuusineen ja kasvattitytär Helenan kasvavan perheen kanssa. Martan joulu oli nyt isoäidin joulua lahjahankintoineen ja lasten joulua valmistellen.  Vuoden 1975 joulusta Martta kirjoitti kirjeessään Paula-ystävälleen, sen menneen ”hiljaisesti, laiskasti ja unisesti”. ”Ei meillä ole ollut mitään jouluvieraita. Ystävät kävivät jo ennen pyhiä tuomassa joulukukkansa. Hyasintit tuoksuivat kuten jouluna ainakin. Poltimme joulukuusta, kuuntelimme Tapion soittokoneista joululauluja ja söimme jouluateriat täällä mumman pöydän ääressä. Toi joulupukki lahjojakin, mutta vaan tarpeellisia. Irja-serkku lähetti Mikkelistä minulle kävelykepin, oikein Instrumentariumista hankitun (…). Inari toi minulle jouluksi tekemänsä liha-riisipiirakan, juuri uunista otetun.” Joulu 1972 oli vaarassa olla hyvinkin köyhä, ja Martta oli päättänyt hankkia kaikille vain yhden lahjan. Sitten yllättäen ”joulupukin käyttämä” vanha pärekori alkoikin täyttyä ystävien, naapurien ja lasten kummien lähettämistä lahjoista. Helena etenkin sai ruokalahjoja naapureilta ja lahjan Tuusulan Lions Clubilta. Irja-serkkukin Mikkelistä lähetti lahjojen sijasta rahaa. Martta totesi kirjeessään Paulalle: ”Kun hätä on suuri, on apukin lähellä. Sen minä olen kokenut monta kertaa elämäni varrella. ”

Vuoden 1965 joulu oli etenkin antoisa. ”Kyllä oli minulla aivan ainutlaatuinen joulu – ei mitään joulutouhua, ei leipomista, ei paistamista, ei pakettien lähettämistä. Helena paistoi valtavan kinkun ja antoi siitä minulle, pappilasta tuotiin kaakku, Gurli se lähetti kauniin niinestä tehdyn jouluseppeleen. Mitäs minä muuta tarvitsinkaan. Täällä oli mummalla joulukuusi ja lapset olivat paljon täällä alhaalla.” Usein Martan joulua ilahduttivat hyvät kirjat, taidekirjoista elämäkertoihin. 1940-luvulla kustantajat usein lähettivät työntekijöilleen myös hyviä kirjoja, myöhemmin niitä tuli ystäviltä.

 

Päivi Ahdeoja-Määttä

 

 

MARTTA WENDELIN JA KANGASNIEMI

Viime kesänä sain olla viikon Valamon luostarissa Martta Wendelinin ”Kultahiekkaa ihmisten poluille” -näyttelyn näyttelyvahtina. Lukuisten kävijöiden tavoin ihastelin Wendelinin taidetta ja kuvituksia. Mietin, olisiko mitään mahdollisuutta pitää Wendeliniä esillä kotikunnassani Kangasniemellä. Löytyisikö mitään, mikä yhdistäisi Wendelinin Kangasniemeen? Ilokseni löysin kaksi linkkiä: Anni Swan ja Maija Konttinen.

Ensimmäinen Martta Wendelinin kuvitus, joka ilmestyi painettuna, oli vuoden 1918 Joulukukka-lehdessä. Tätä lehteä toimitti kirjailija Anni Swan, joka vietti kesiään Kangasniemellä Rämiäisten saaren Kotavuoressa yhdessä kangasniemeläissyntyisen puolisonsa, runoilija Otto Mannisen ja lastensa kanssa.

Kun Martta Wendelin aloitti vuoden 1919 alussa työnsä WSOY:n kuvittajana Porvoossa, ensimmäinen laajempi kuvitustyö oli Anni Swanin nuorisoromaanin Iris rukka kuvittaminen. Nuorten romaaneihin ei yleensä tehty sisäkuvituksia, mutta koska Swanin ensimmäinen nuorten romaani Tottisalmen perillinen oli saanut erinomaisen vastaanoton, kustantaja tilasi Wendeliniltä Iris rukan kolmanteen painokseen (1919) kansikuvan lisäksi myös sisäkuvituksen. Samalla kirjan nimi, joka alkuaan oli ollut Iris rukka koululaistarina, pelkistettiin muotoon Iris rukka.

Swanin seuraavan nuorten romaanin, eteläsavolaiseen maalaiskirkonkylään sijoittuvan Kaarinan kesäloman, kanteen Wendelin piirsi samaa herkkää ja haurasta tyyliä olevan kuvan kuin oli vuoden 1919 Iris rukan kansikuva. Kirjan maalaiskirkonkylän esikuvana on ollut Kangasniemi.

1930-luvulla Swanin nuortenkirjat painettiin uudelleen Kootut kertomukset -sarjaksi ja tämän sarjan yhtenäisen ulkoasun loi Martta Wendelin. Monelle ovat tuttuja nämä kansikuvat, joissa teksti on sinapinkeltaisella pohjalla. Osaan kirjoista, kuten Iris rukkaan ja Kaarinan kesälomaan Wendelin piirsi kokonaan uuden kansikuvan. Kaarinan kesäloma -kirjan kanteen Wendelin on kuvannut Kaarinan kiipeilemässä vaarallisesti Eräsaaren kallioisissa maisemissa. Kirjassa saaren esikuvana on ollut Kotavuoren lähellä sijaitseva Paatsalon kivikkoinen saari.

Sarjaan kuuluvat myös kirjat Ollin oppivuodet, Pikkupappilassa, Ulla ja Mark, Sara ja Sarri, Sara ja Sarri matkustavat. Sarjan yhdeksäs osa sisältää kaksi kertomusta, Me kolme ja Ritvan suojatit. Sarja täydentyi myöhemmin 11-osaiseksi, kun siihen lisättiin kirjat Pauli on koditon ja Arnellin perhe.

Kun Anni Swanin syntymästä vuonna 1975 tuli kuluneeksi sata vuotta, Kootuista kertomuksista julkaistiin uusi painos.  Tämän painoksen ulkoasua oli taiteilijalta lupaa kysymättä muutettu niin, että siinä oli alkuperäisestä kansikuvasta itse kuva, mutta nimitekstit oli muutettu aivan eri tyyliin ja kannen pohjaväri oli muutettu. Vuoden 1992 painoksessa kansikuvaan on jälleen palautettu alkuperäinen sinapinkeltainen pohja. Kirjaimet eivät tosin enää ole Wendelinin piirtämiä, vaan painokirjaimia, mutta hyvin lähellä alkuperäisiä.

Kun Wendelin lähti WSOY:ltä vuonna 1925, häneltä jäi kesken Anni Swanin Satujen kuvitus. Tämän työn saattoi loppuun Rudolf Koivu. Noin neljännes tämän vuonna 1933 ilmestyneen kirjan mustavalkoisista kuvista on Martta Wendelinin, loput Rudolf Koivun.

Anni Swan piti Martta Wendelinin töistä. Myös hänen toimittamassaan Sirkka-nimisessä lastenlehdessä, joka ilmestyi vuosina 1926–1945, etenkin sen joulunumeroissa, oli Wendelinin tekemiä kuvia.

Anni Swanin Legendoja-kirjaan (1929) Wendelin laati seitsemän mustavalkoista piirrosta ja neljä monivärikuvaa. Katariina Sienalaisen legendan kuvitukseen hän sai innoituksen vuonna 1927 tekemältään Italian-matkalta. Hän kävi Roomassa mm. Santa Maria sopra Minervan kirkossa, johon Pyhä Katariina Sienalainen on haudattu.

Italian-matkan peruja on myös Anni Swanin Sara ja Sarri matkustavat -kirjan kansikuva. Se muistuttaa elävästi Vesuviuksen juurella olevan pienen Amalfi-nimisen kaupungin rannikon näkymiä.

Vuonna 1931 ilmestyi Linda Pylkkäsen toimittama Kodin ja koulun ensimmäinen kirja, jonka kuvitus on tunnetuimpia Wendelinin aapiskirjan kuvituksia. Tähän aapiseen Kangasniemellä 150 vuotta sitten syntynyt monien koululaulujen sanoittaja, runoilija Maija Konttinen, on kirjoittanut kahdeksantoista runoa. Näistä kuusi, Joulupukki, Killi, Toko, Kissimirrin koulu, Repo-Mikon rangaistus ja Suomen lippu ovat saaneet Martta Wendelinin mustavalkoisen kuvituksen. Vuoden 1950 painokseen kuvitusta lisättiin huomattavasti. Konttisen Suomen lippu -runo sai tässä painoksessa uuden kuvan ja muutkin hänen runojensa kuvista vähän väriä.

Sunnuntaina 19. marraskuuta kerron Martta Wendelinin elämästä ja taiteesta Kangasniemellä tunnelmallisessa Villa Valoisan salissa (entinen Suurosen kauppatalo). Esillä on Wendelinin kuvittamia Kotilieden kansia, postikortteja ja Anni Swanin kirjojen kansikuvituksia. Seuraavasta viikosta lähtien myös Kangasniemen kirjastossa on pienimuotoinen Martta Wendelinin näyttely.

Sirkku Tolvanen, Dir. Cant.

Kuva: Martta Wendelinin kuvittamat Anni Swanin Kootut kertomukset. Keltapohjaiset kannet ovat vuoden 1992 painosta. Alimmalla rivillä vuoden 1980 ja 1981 painoksia, joissa on muutettu kansi.

 

SYYSPUUHIA JA SAIRASTELUA ANNIVAARASSA

 Martta Wendelin maalasi Syksyiset vaahterat -taulun syys-lokakuussa 1966 Nokialla vieraillessaan kummivanhempieni Irja ja Erkki Takalan perheessä. Näkymä on Pitkäniemen sairaalan päärakennuksen ikkunasta Takaloiden asunnosta ja takana näkyy Pyhäjärvi ja sairaalan osasto 2:n kulmaa. Edessä vaahtera, sembramäntyjä ja kuusien latvoja. Taulun omistaa nyt serkkuni Jukka Pekka Takala.

Mitä Martta Wendelin mahtoi ajatella syksystä? Miten hän koki kesän päättymisen ja talven tulon välissä olevan vuodenajan, joka ensin maalaa maisemat upeaan väriloistoon ruskan väreissä, mutta samaan aikaan syyssateet ja -myrskyt sekä varsinkin jo alkuillasta laskeutuva pimeys pakottavat ihmisen sisälle. Jälleen kerran haen vastausta kysymyksiini Martan äidilleni 1960-luvulla kirjoittamista kirjeistä:

” Nyt on niin, että päivät pimenevät jatkuvasti, – marras-, joulukuulla ei voi ajatellakaan muotokuvamaalausta, (eikä maalausta yleensäkään). Kuva olisi siis tehtävä lokakuun kuluessa, taikka lykättävä tammikuun puolelle. Aina voi sattua pimeitä sateisia päiviä, jolloin ei voi maalata, niin että suunnitelmissa on otettava sekin huomioon.” (25.9.1960)

    

Niinpä niin, loppusyksy ja talvi olivat liian pimeitä vuodenaikoja maalaamiseen. Tähän samaan asiaan Martta viittaa kirjeissään useita kertoja. Mieluiten hän maalasi kirkkaalla säällä tilassa, jossa valoa oli sopivasti. Olen itsekin huomannut, että erityisesti pastellimaalaukset myös valmiina tauluina ”syttyvät eloon”, kun valaistus on hyvä. Hämärässä huoneessa kauniinkin pastellimaalauksen värit voivat muuttua suttuisen ja ankean näköisiksi. Taiteilijalle, jolla oli erittäin tarkka värisilmä ja jonka elämäntyö oli ilahduttaa meitä muita kauniilla maalauksillaan, valaistusolosuhteet olivat äärimmäisen tärkeä tekijä. Ehkäpä syystalven pimeä jakso tarjosi hänelle myös sopivan levähdystauon luomistyöltä? Sitä emme voi varmuudella tietää. Toimettomana hän ei toki ollut tuolloi

nkaan, vaan teki ahkerasti muita töitä, kuten kirjeistäkin käy ilmi.

” Ja nyt olen taas kotona, jossa odottavat monenmoiset hommat. Ensimmäiseksi ryhdyin ulkotöihin ennen kuin maa pääsee jäätymään, istutin antamasi juuret ja joukon vaaleanvioletteja krookuksia, joita ostin Vaasasta, kaasin yhden kuusen, josta sain katetta aremmille kasveille. Ilma on ollut kirkas ja syksyisen kirpeä, ja nautin sanomattomasti tuollaisesta pikku hommasta, vaikka jäsenet tuntuvatkin taas oudokseltaan särkevän.” (28.10.1960)

Martta oli tuolloin 66-vuotias ja edelleen täysillä mukana työelämässä maalaten tilausmuotokuvia, kukkatauluja, maisemia jne. Lisäksi hän teki ahkerasti puutarhatöitä, käsitöitä sekä erilaisia kodin kunnostustoimia. Ja auttoi tietysti tarvittaessa myös Helenaa lasten kaitsemisessa. Seuraavan kevään kirjeessään hän kertoi olevansa ”matalapaineihminen”, jolle mennyt talvi oli ollut koettelemuksen aikaa.

”Satuin kerran löytämään eräästä ruotsinmaalaisesta lehdestä kirjoituksen: ”vi lågtrycksmänniskor” ja ilostuin, että oli muitakin, jotka kärsivät samasta asiasta, siinä puhuttiin myös eräästä lääkäristä, jota vaivasi sama tauti. Mutta mitään apua ei ollut, kehotettiin vaan kärsivällisesti odottamaan parempaa säätä…” (11.3.1961)

Martan kirjeitä selatessani huomaankin, että syksyisin kirjeissä puhutaan aika usein sairastelusta, flunssasta, selkäkivuista, vatsaongelmista, turvonneista jaloista jne. Hän koki sairastelun turhauttavana:

”Rupesin lopulta ajattelemaan, että olisi hyvä saada kuume, jo se puhdistaisi ”ilmaa” (oliko se hirveän tyhmä ajatus?) Ja tuskin olin ennättänyt sitä kunnolla ajatella, jo sipsutteli flunssa pitkin varpain minua kohti. Kuumetta oli parina päivänä, mutta ei ankarana. Ja loppujen lopuksi se piristikin oloani. (Olimme muuten flunssassa koko talo). Mutta eihän ne säätiedoitukset siitä muuttuneet – Islannin eteläpuolella on kova matalapaine – etelä Norjasta on tulossa sadealue j.n.e. Tuttavani tarjoavat minulle pillereitä: syö A vitamiinia, syö B:tä, syö C:tä, syö D:tä. En osaa oikein uskoa niihin, enkä niin ollen jaksa niitä syödäkään. Järkeni sanoo, että hermostoni kärsii puutosta ja se pitäisi saada korjatuksi. Kerran, 6-7 vuotta sitten otin pitkään D3 foscalsium -kuurin (300-400 kpl) ja se teki ihmeitä minulle, en tahtonut oikein uskoa sitä todeksi. Selkäni vuoksi ryhdyin niitä ottamaan, mutta eivät ne parantaneet ainoastaan selkääni, vaan myöskin elinikäni kiusanneet vatsahermoni ja kaupanpäälliseksi sain ihanan työinnon. Nyt olen alkanut taas tuommoisen ”kuurin” toivoen, että siitä tulisi jotakin kohennusta vanhenevalle hermostolleni. Eihän tämmöisestä ”taudista” voi kenellekään puhua, ei kukaan ota sitä vakavasti, ei sitä ole lääkärien sanastossa eikä ”troppia” ole apteekeissa.” (11.3.1961)

Siihen aikaan ei ollut vielä kovin tavallista syödä erilaisia vitamiineja ja hivenaineita, mutta Martan ystäväpiirissä oli edistyksellisiä ihmisiä ja hän saikin usein neuvoja kokeilla erilaisia ”troppeja”. Myös Asperiini ja Thielemannin tipat (20 tippaa lasilliseen vettä) olivat Martan ”luottolääkkeitä”.

” Niin minä sitten olen taas kotona ja astuin mummon virkaani. Ensimmäinen viikko meni mainiosti. Tulos: kaksi kukkataulua ja Hannulle makuupussi. Mutta sitten hyökkäsi flunssa (tai mikä lie) salakavalasti ensin vatsaani ja sitten asettui viikoksi jonnekin ristiselän tienoille, niin että joka jäsentäni jomotti yötä päivää. Mutta ei mitään kuumetta eikä päänkipuakaan, enkä oikein uskaltanut syödä asperiiniakaan kun ilmankin hikoilin kuin saunassa. Sen kuurin jälkeen olin naamaltani kuin haamu, mutta nyt ovat voimat jo vähän palanneet entiselleen.” (9.10.1961)

Kun vatsatauti oli selätetty, kääntyivät Martan ajatukset välittömästi tuleviin projekteihin. Pimeinä kuukausina hän aikoi maalata keittiötään, mutta vastavalmistunut kylpyhuone vesijohtoineen oli tuolloin jo suuri ilonaihe:

Olen vähän viivytellyt sen (Alkion muotokuvan) kanssa, kun täällä meillä on se vatsatauti herrastellut, koko talo on ollut vähän dieetillä. Minäkin sain kokonaisen viikon latkia kehnoa teetä, kun kahvi ei oikein tuntunut sopivan. Mutta nyt on jo kaikki allright.

Täällä olisi kotonakin yhtä ja toista tekemistä ja maalaamista, keittiössä varsinkin, mutta jätän ne pimeään kauteen, kun en näe tauluja maalata. Se paljon puhuttu vesijohto toimii hyvin. Kysyit väreistä kylpyhuoneessa. Kun olin aikani tuuminut ja selaillut manilevymalleja heitin ne nurkkaan ja tilasin isoja levyjä täyssileitä valkeita Enso laattoja, jotka ovat vähän paksumpia kuin manilevyt ja myös nurjalta puolelta maalattuja öljyvärillä. Se on tärkeätä kylpyhuoneen kosteudessa.  Niin että katto ja seinät ja kaikki ”mööpelit” ovat puhdasta valkeata emaljia ja porsliinia, oven ja ikkunan maalasin pehmeän keltaiseksi, sellainen on myös pyöreä venttiili. Sementtilattian päälle liimasimme Helenan kanssa tulipunaisen vinyylimaton. Eräs kiltti insinöörin rouva kirkonkylästä kutoi vartavasten lahjaksi pienen muovimaton, kelta-musta-valkoraitaisen. Pimeään aikaan olen myös lykännyt pesualtaan päälle yläpuolelle suunnittelemani kaakeliseinän. Ajattelin tehdä Pukkilakaakeleista kuviollisen tausta, sitä olisi helppo pitää puhtaana. Onhan sinne hankittava yhtä ja toista pientä tillpehööriä, mutta ne ennättää kyllä. Pääasia on että olen tyytyväinen siihen ”kullanmuruun”. (2.10.1962) 

Sairastelun jälkeen oli aina hyvä merkki, kun ruoka alkoi maistua.

” Kun olin selvinnyt tästä tuli seuraavalla viikolla niitten kahden helsinkiläisrouvan vuoro, jotka keväälläkin kävivät täällä kaksittain. Nytkin oli tehtävänä tyttö ja poika. Se juttu kesti neljä päivää ja lauvantaina arvelin ansainneeni lepopäivän. Olisi ollut valtavasti maalattavaa, sinne Laihiallekin, mutta niin olin uupunut, etten jaksanut ryhtyä mihinkään – flunssa näes oli tulossa. Se oli olevinaan aika lievää, mutta niin vaan oli, etten tahtonut päästä siitä irti. Nuha oli ja meni, pieni kuumekin, en edes ottanut aspiriinia. Enkä sitä uskaltanutkaan ottaa, sillä hikoilin niin hirveästi, öin ja päivin, ihan tolkuttomasti. Kerran oli kaunis päivä ja menin puutarhaan, mutta täytyi palata äkkiä sisälle etten vilustuisi, olin nimittäin kiireestä kantapäähän märkänä hiestä. Nyt se on vähitellen talttunut, mutta yleiskunto on kehno, huono uni, huono ruokahalu. Teinpä tässä eräänä päivänä itselleni oikein himoruoan: paksua rasvasilliä kirpeäkastikkeessa, päällä paljon sipulirenkaita, munaa ja punajuurta. Kas, se kävi kaupaksi!” (8-9.10.1965)

Vaikka näistä Martan kirjeiden lainauksista voi saada kuvan, että syksyt olivat pelkkää sairastelua, ei hän kuitenkaan kirjeissään keskittynyt pelkästään siihen, vaan kertoi aina myös muista asioista. Kodin kunnostustyöt, syystyöt puutarhassa, uusien kukkasipulien ja taimien hankkiminen tulevaa kevättä varten sekä Helenan lasten kuulumiset sekä heidän kanssaan touhuaminen olivat Martan elämän ”kultahiekkaa” – sitä samaa kultahiekkaa, jota hän taiteellaan ripotteli meidän ihmisten poluille.

” Tänään on ollut ihana lämmin syyspäivä. Aamulla tuli Hannu herättämään minut: Mummaa! Keitä kahvia ja lähdetään sienimetsään. Kyllähän Hannu on juonut kahvit jo isin kanssa kuudelta aamulla, mutta mumman kanssa saa mukavasti toisen kerran. Ja sitten hän odottaa kärsivällisesti, kunnes mumma on valmis lähtemään ”sienimetsään”. Se on meidän, Hannun ja minun, tavanmukainen leveä metsätie edes ja takaisin. Totuus on, ettei siellä ole ollut tänä kesänä ainuttakaan sientä, mutta eihän se meitä sureta. (12.10.1964)

Kursivoidut kohdat Martta Wendelinin kirjeistä Paula Ahvoselle

Kirjoittaja on Martan ystävän Paula Ahvosen tytär Terhi Ahvonen

 

 

 

 

 

PUNAISIA OMENOITA

on nyt runsaasti puutarhoissa. Tehdään piirakoita, hilloja, mehuja, kuivataan ja tietysti syödään vitamiinit talteen talven varalle.  Niitä oli Martan lapsuudessa Karhulan kodin pihapiirissä ja niitä oli Tuusulan Suopellon puutarhassa, jonka Martta vuokrasi kodiksi lähes kymmeneksi vuodeksi. Ja niitä oli tietysti omassa Annivaaran kodissa. Siellä oli tuttuja lajikkeita, kuten Valkeaa kuulasta, Kanelia ja  Kallio-Kuninkalaa.

Omenapuut olivat tuiki tarpeellisia koko Tuusulan tunnetun taiteilijayhteisön puutarhoissa. Aino Sibelius osallistui maatalousnäyttelyissä kilpailuun omenoilla, josta sai palkintoja. Nämä diplomit ovat edelleen nähtävänä Ainolan eteisen seinällä. Suvirannassa on suuri hedelmäpuutarha edelleen ja Halosenniemen puutarhassa voi nähdä myös vanhat omenapuut, jotka aikoinaan toivat suuren avun ison perheen ruokapöytään. Erkkolan iso omenapuu tuotti runsaan sadon viime kesänä ja silloin museovieraatkin saivat maistiaisia.

 Omenapuut kulkivat Martan matkassa kaikkina niinä vuosikymmeninä, kun Martta maalasi ja kuvitti. Kun näitä kuvituksia on tuhansia, niin melkein omenantuoksun tuntee, avasipa minkä kirjan tahansa, aapisen, satukirjan tai puhumattakaan postikorteista. Martan mieliomenapuu oli Rautatieomenapuu, joka vanhetessaan kaartuu maalauksellisen kauniisti ja kukkii mitä parhaiten vuosittain. Sitä hän suositteli monissa puutarhasuunnitelmissa, joita teki ystävilleen.

Tässä kuva vuodelta 1929 kirjasta KUKKA JA SATEENKAARI, ja jonka Martta Wendelin kuvitti. Runot ja tarinat ovat Arvid Lydeckenin ja runo

 

PUNAISIA OMENOITA.

 

Kissamäen vainiolla,

tuolla vallan mainiolla,

kasvaa yhä vielä noita

punaisia omenoita.

 

Makeat ne on kuin mesi,

mehu kirkas on kuin vesi,

ja ne loistaa syksyn kuussa

niin kuin ilmapallot puussa.

 

Ihmekös, jos perhekunta

niistä usein näkee unta,

jos on isä touhuissansa,

kun hän korjaa satoansa,

ja jos perhe silloin liikkuu,

huutaa, hyppii, kiipee, kiikkuu.

Kun on vuoden sato hyvä,

ilo myös on raikas, syvä.

 

Riemu valtaa talon väen,

suuren kauniin Kissamäen.

Omenan kun siellä saisin,

heti sinne matkustaisin!

 

Leena Jäntti

 

 

 

Pyöräretkellä Martan maisemissa Tuusulassa

 

Retkemme alkoi Erkkolan pihapiiristä, mistä lähdimme kolmen reippaan naisen voimin retkelle. Olimme jo perumassa lähdön sateenuhan ja ukkosen johdosta mutta tahtotila oli voimakas retken suhteen, joten matkaan!

J.H Erkko kuoli vuonna 1906 ja talo oli yksityisomistuksessa aina vuoteen 2006, jolloin Aatos Erkko lahjoitti talon kunnalle kaikkine korjausrahoineen. J.H Erkko oli hänen isosetänsä. Tuusulan kulttuuritoimi hoitaa taloa ja vaihtuvia näyttelyitä ja iloksemme Martan taidetta on lähes aina esillä.

Siitä polkaisimme Lottamuseolle, jonne Martta tuli syksyllä 1937. Talo oli Lotta Svärd järjestön koulutuskeskuksena ja he vuokrasivat huoneita täyshoidolla. Martta oli ollut kesällä Petsamossa maalausmatkalla ystävänsä Viivi Scrowe-Kallion kanssa ja sieltä palattuaan hän tuli Tuusulaan. Helsingin koti oli pakattu muuttolaatikoihin ja äiti oli sukulaisten hoivissa Kymenlaaksossa.

Keväällä 1938 Maija Halonen sai tietää Martan hakevan pysyvää kotia Tuusulasta ja tuli ehdottamaan vuokrattavaksi Suopelto-huvilaa, joka oli hänen tyttärensä Anni ja Paavo Paloheimon omistuksessa.

Seuraava kohde olikin Suopelto-huvila, jonka villi puutarha oli meitä vastassa- juuri se mihin Martta ihastui keväällä 1938. Kiertelimme taloa ja puutarhaa ja katselimme paikkaa Martan silmin. Metsän reunassa on edelleen se sama sementtinen kukkaruukku, joka näkyy Martan joissain tauluissa ja korteissa. Talon pihapiirissä talon nykyiset asukkaat; korutaiteilija Eero Lintusaari ja vaimonsa kuvataiteilija Silja Puranen olivat puutarhan hoidossa ja puita kantamassa talven varalle. Eero on Pekka Halosen tyttären Annin tyttären Pirkon poika, joten talo on edelleen suvun hallussa. Saimme tutustua myös Eeron korupajaan, joka on kuin satumaailmasta kaikkine työkaluineen ja koruaihioineen. Melkein hengästytti.

Matka jatkui kohti Saarelan taloa. Talo on Tuomalan kylässä, joka on yksi Tuusulan vanhimpia kyliä.  Talo on 1800-luvun lopulla rakennettu ja se on suojeltu. Ihan ensin katsoimme pihapiirin aittoja, joita Martta käytti malleina, kun kuvitti jouluisia Tonttu-kortteja – aittojen varjossa pääsimme 1800-luvun tunnelmaan ja mielessä soi ”Pakkasyö on ja leiskuen… Viktor Rydbergin runo, jonka Martta kuvitti 1945.

 Sotavuosina 39 – 45 työvelvollisuus koski myös Marttaa, joka ei ollut tottunut maataloustöihin, joten sovittiin, että Martta maalaa talon emännän Julia Saarelan muotokuvan. Tämän muotokuvan on suku päättänyt lahjoittaa Martta Wendelin Seuralle ja sen me otamme vastaan Martan syntymäpäivänä marraskuussa Lottamuseolla.

Suvulla ei ole enää jatkajaa talon pitoon, joten nyt se on myynnissä. Kävelimme Tuusulanjärven rantaan, jonne Saarelan talon tontti ulottuu. Hieno kallioinen ranta, jossa  heinäkuun helteillä on Saarelankin talon väki saanut vilvoitella. Voi vain kuvitella kuinka Marttakin on käyskennellyt näillä rannoilla maalauskohteita miettien.

Rannan tuntumassa on valtavat lehmukset, jonka taimet on tuotu Amerikasta asti. Martan aikana ne eivät olleet ihan näin suuria, jotka kuvassa näkyvät. Nyt täytyy tutkia Martan maalauksia, joissa näkyy puita – ovatko lehmukset päässeet maalauksiin.

Samalla kylällä, Saarelan läheisyydessä on iso vaaleansininen Kylänpään talo, jossa Sibeliuksen perhe asui sinä kesänä, kun Ainolaa rak

ennettiin 1904. Nykyinen emäntä Mari Kylänpää pitää puotia vanhaan navettaan tehdyssä myymälässä. Ihania uusvanhoja ja vanhoja tavaroita, joita hypistelimme.  Kylänpään suvulta on seura saanut lahjoituksena Saima ja Aarne Kylänpäästä tehdyt pastellityöt, jotka ovat myös sota-ajan työvelvollisuus töitä.

Viimeinen kohteemme oli Annivaara ja siellä käynti Martan haudalla. Martan omasta toiveesta hänet on haudattu omaan puutarhaan. Metsän reunaan, suojaiseen ja runolliseen kohtaan, jota varjostavat isot kuuset.

Martan siunaustilaisuudessa Tuusulan kirkossa 1986 kirkkoherra Matti Korppi-Tommolan siunauspuheessa oli lähtökohtana Raamatun sana ”Katso ihmistä”. Martta Wendelinillä oli syntymälahjana saatu silmä katsoa muita tarkemmin eri ikäisiä ihmisiä, erityisesti lapsia.

Annivaarasta jatkoimme Kissanaivastuksen polkua kohti Rantatietä ja Lottamuseota, jonka kahvilassa nautimme kahvihetkestä, Lotta Svärd Säätiön toiminnanjohtaja Anne Nurminen kävi meitä tervehtimässä ja esitteli viehättävän, nyt myynnissä olevan adressin, jonka kuvituksen on Martta Wendelin tehnyt 40-luvulla. Adressia voi käyttää iloon ja suruun.

Retken oppaana Leena Jäntti

 

Kesäretki Martta Wendelinin juhlanäyttelyyn Valamoon

Martta Wendelin teki 1930-luvulla useita matkoja rajantakaiseen Karjalaan. Tällöin hän vieraili myös kolmena kesänä Valamon luostarisaarella.  Näiltä matkoiltaan hän maalasi akvarelleja ja öljyvärimaalauksia Valamon näkymistä mm. pääkirkosta, maisemista ja muotokuvia luostarin veljestöstä.  Tämä Martan perintö oli lähtökohtana sille, että hänen 130-vuotisjuhlanäyttelynsä päätettiin pitää Heinävedellä Uudessa Valamossa. Näyttely avattiin tämän vuoden maaliskuun viidentenä päivänä ja se on jo nyt sesongin alussa saavuttanut suuren suosion. Oli siis luonnollista, että Wendelin seuran perinteinen kesäretki suuntautui Uuteen Valamoon.

Kesäkuun kuudennen päivän aamuna 33 hengen seurue lähti Lakkapään bussilla, kuljettaja Jouko Karjalaisen luotsaamana reilun neljän tunnin reissuun matkanjohtajana seuramme puheenjohtaja Leena Jäntti. Kesäsää oli mitä parhain ja toukokuun lämpimät päivät olivat saaneet luonnon kukoistamaan, jopa ihanat sireenit olivat täydessä kukassa.

Vaikka bussimme vei meidät suoraan luostarin lounasrakennuksen edustalle, niin kävelijälle suosittelen käyntiä luostarialueen sykähdyttävästä holvikaariportista, jonka pagodikatolla kimaltelee kultainen ortodoksinen sipulikupoli. Siitä astuva pääsee varjoisaan, vanhojen kuusien reunustamaan kujaan, joka päättyy pääkirkon edustalle. Tulijalle se on kuin pieni pyhiinvaellus.

Meidän ryhmällemme oli huoneiden luovutusta odotellessa runsas lounas Trapesa-ravintolassa.  Kreikankielinen trapesa tarkoittaa yhteistä pöytää, jollainen ruokasalin noutopöytä todellakin on, sillä samassa tilassa ruokailevat luostarissa vierailijat, opistossa opiskelevat sekä mustakaapuiset veljestön edustajat. Varsinkin vilkkaana kesäaikana luostarissa työskentelee huomattava joukko vapaaehtoisia, jotka saavat työtä vastaan asunnon ja ruuan.

Majoittumisen jälkeen oli hetki aikaa hengähtää ennen kuin joukkomme kokoontui ajallaan kulttuurikeskuksen aulaan.  Monelle meistä oli miltei henkeä salpaava elämys astua taivaansiniseen avaraan näyttelysaliin, Martta Wendelinin taiteen lumoon. Tuusulan kunnan ja meidän seuramme näyttelyamanuenssi Päivi Ahdeoja-Määttä ei valitettavasti päässyt retkelle mukaan, joten hallituksen jäsenet paikkasivat Päiviä parhaan kykynsä mukaan. Kukin vuorollaan esitteli tätä Martan 72 taulun kokoelmaa, joka on saatu Tuusulan kunnan, Martta Wendelin seuran, eri taidemuseoiden ja yksityisten lainaajien tauluista. Monet teokset olivat aivan ensi kertaa esillä.   Herkät kukkataulut kuin tervetulotoivotuksina johdattavat katsojan Valamo-aiheisiin, vaikuttavimpana Uuden Valamon omistama muotokuva isä Lukasta. Takaseinä täyttyy suomalaisista maisemista ja miljöökuvauksista päättyen taitaviin muotokuviin. Olipa mukana syvennyksessä yksi kaunis kipsityö Neitsyt Mariastakin.

Näyttelytilan keskelle oli rakennettu myös siniseksi maalattu iso lieriö, jonka ulkopinnoilla oli kehystettynä satakunta Kotilieden kantta 1920-40-luvuilta.  Lieriön sisäseinillä saattoi muistella nuoruusvuosien kirjan kansia ja runsasta korttikokoelmaa.  Vaikka tässä näyttelyssä on vain murto-osa Martan tauluista ja kuvituksista, niin uskon, että monelle kesävieraalle tulee yllätyksenä hänen taiteilijuutensa taso ja monipuolisuus.

Ryhmällämme oli näyttelyyn tutustumisen jälkeen kuten kaikilla vierailijoilla mahdollisuus osallistua pääkirkon klo 18.00 alkavaan iltavigiliaan. Meille oli varattu iltapalaksi Trapesan punaisesta salista valamolainen teepöytä. Tarjolla oli kaali- ja lihapiirakkaa, suolakurkkuja hunajan ja smetanan kera sekä makeita leivonnaisia ja hedelmiä. Tee maustettiin tapaan kuuluvalla vadelmahillolla.

Seuraavana päivänä aamupalan jälkeen saimme tutustua mainion kuuliaisuusveli Stefanoksen opastuksella Valamon historiaan ja veljestön elämään kilvoitteluineen vanhan puukirkon tunnelmassa. Jatkoimme siitä kaunista pihapiiriä ihaillen uuteen vuonna 1977 rakennettuun Kristuksen kirkastumisen muistolle pyhitettyyn pääkirkkoon, jossa saimme katsauksen ortodoksikirkon perinteestä. Päätimme kierroksen kulttuurikeskuksen videoesitykseen. Lounaan jälkeen iltapäivällä lähdimme kotimatkalle hyvissä ajoin, sillä tarkoituksemme oli vierailla ja kahvitella 10 kilometrin päässä munkkiluostarista olevassa Lintulan nunnaluostarissa, joka on Pohjoismaiden ainoa ortodoksinen nunnaluostari.

Monivaiheisten evakkoretkien saattamina saivat nunnat kuten Valamokin maatalon rakennukset ja pihapiirin, jossa toiminta alkoi yhtä jatkoisesti 1946.  Maatilan kodikkaassa päärakennuksessa joimme vastaleivottujen leivonnaisten kera iltapäiväkahvit ja ihastelimme kaunista pihapiiriä kivinavettoineen.  Meitä kävi yllättäen ovella tervehtimässä yli yhdeksänkymmenvuotias nunna Melania, joka on skeemanunna.  Skeemamunkki tai -nunna on saavuttanut kilvoittelussaan ylimmän hengellisen tason ja tähän tasoon yltää vuosien saatossa vain hyvin harva. Pois lähtiessä saimme käväistä tutustumassa vuonna 1973 valmistuneessa Pyhän Kolminaisuuden kirkossa.

Kotimatka sujui viihtyisästi, kun sana oli bussin mikrofonissa vapaa. Inari Kultalahti on ainoa Tyttökerhon elossa oleva jäsen, johon Marttakin kuului, joten muistelut olivat eläviä ja omakohtaisia. Terhi Ahvonen luki äitinsä ja Martan välistä kirjeenvaihtoa, jota oli antoisaa kuunnella, sillä kirjeissä kuului Martan ääni.

Toivottavasti meille kaikille jäi matkasta paljon hyvää ja kaunista reppuun. Silloin näyttelyn teema ”Kultahiekkaa ihmisten poluille” toteutuu sananmukaisesti.

Martta Wendelin seuran puolesta Satu Säilä

 

 

 

 

 ”Vuosikertaa -93”

Vietimme viime sunnuntaina tyttäreni kolmekymppisiä. Hän on syntynyt vuonna 1993, sata vuotta Martan jälkeen.  Mietin näiden kahden nuoren naisen elämän alkutaipaletta ja kolmeenkymmeneen vuoteen liittyviä asioita. Tyttäreni syntyi keväällä, kun luonto valmistautui vastaanottamaan kesää ja Martta syntyi myöhään syksyllä, juuri ennen talven tuloa. Molemmat todennäköisesti odotettuina ja toivottuina.  Molemmat tyttöset kasvoivat isossa perheessä ja elivät onnellisen, puuhan täyttämän lapsuuden. Martan lapsuudesta tiedän vain sen, mitä on kerrottu.  Molemmat menestyivät koulussa niin, että saivat opiskelupaikan sieltä mistä toivoivat ja pääsivät valmistuttuaan tekemään työtä, josta pitivät. Tyttäreni syntyessä Suomi oli juuri kokenut hurjan taloudellisen laman ja keikkui tukevasti matalapaineessa. Martan syntyessä laman teki tuloaan, Yhdysvalloissa se riehui jo täyttä päätä. Riippumatta siitä, millainen ympäröivä maailma kulloinkin oli ja välissä oli sata vuotta, tyttösistä tuli nuoria vastuullisia naisia, jotka tiesivät mitä haluavat ja menivät sitä kohti määrätietoisesti.  

Jotenkin olen niin vahvasti suuntautunut tähän juhlavuoteen, että mitä tahansa luenkin, kiinnitän jatkuvasti huomiota 1893 vuonna syntyneisiin ihmisiin ja aina nousee mieleeni Martta.  Taannoin luin innolla Maria Petterssonin Suomen historian jännät naiset- teosta. Ensimmäisen luvun nainen, josta Pettersson kirjoittaa, on taiteilija Jalmari Ruokokosken kanssa 16-vuotiaanan avioitunut sirkuksen nuorallatanssija Laura Elvira Bono. Syntynyt siis vuonna 1893. Erottuaan Ruokokoskesta hänestä tuli tarkka-ampuja suomalaiseen sissijoukkoon ja myöhemmässä elämässään hän toimi Petsamossa Jäniskosken voimalan rakennustyömaalla emäntänä. Hurja, villi nuoruus sirkustaiteilijana, nuorikkona Pariisissa ja myöhemmin sotimassa metsissä ja sittemmin työmaalla kokaten. Elviira oli Martan aikalainen, nuori nainen, jonka elämä oli aivan toisesta äärilaidasta kuin Martan. Täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta toivottavasti hän oli elämäänsä tyytyväinen. Tänään tiedämme, että Marttahan teki maalausmatkan Petsamoon ja tämän kyseisen voimalan voi löytää Martan tuolla matkalla tekemästä koskimaalauksesta.

Samoihin aikoihin luin myös runoilija Aaro Hellaakosken elämänkertaa. Syntynyt vuonna 1893.  Nuori mies, tulisieluinen runoilija ja luontomies. Sähisi ja rähisi ympärilleen.  Hän rakasti harmaita kiviä, Martta kaunista, värikästä ja runsasta luontoa. Aaron kirjoitukset olivat usein synkkiä ja hyvin vakavia, ankariakin. Runonsa kuitenkin herkkiä ja puhuttelevia. Martta loi kauneutta arkeen ja pyrki kaikin tavoin jakamaan käsitystä, että kaikesta selvitään ja elämää eletään sellaisena, kun se annetaan, turha sähistä ympärilleen.

Edellä mainitut henkilöt liittyvät molemmat taiteeseen ja taitelijaelämään tavalla tai toisella. Nimiä nousi matkan varrella eri yhteyksistä. Martankin mallina toiminut Lydia Metsämaa, Suomi-filmin Grand Old Man Jalmari Rinne ja Oskarin poika Aarre Merikanto, säveltäjä hänkin kaikki syntyneet vuonna 1893.

 Sitten huomasin kiinnittäväni huomiotani myös muihin kuin esittäviin tai tuottaviin taiteilijoihin, kuten Mao Tse-tungiin, Kiinan kansantasavallan johtajaan, isä aurinkoiseen ja nuorempaan herra Edsel Fordiin, autotehtailijan poikaan. Myös saksalainen Herman Göring, Luftwaffen komentaja oli syntynyt tuona vuonna.

Vuosi 1983 on siis ollut koko maailmalle merkityksellisten henkilöiden syntymävuosi. Edellä mainitut miehet ovat vaikuttaneet koko maailman historiaan valtavasti hyvillä ja huonoilla teoilla. Kuitenkin he unohtuvat paljon helpommin arjessamme kuin taiteilijat, jotka hengentuotoksillaan ilahduttavat ja luovat toivoa meille joka päivä. Taide mahtanee sittenkin olla paljon väkevämpää kuin aate tai ase.

Martan syntymäpäiviä on juhlittu nyt toukokuuhun asti. Kuten toukokuut aiemminkin, tämäkin kipuilee kesän tuloa odotellessa. Lunta ja räntää on satanut viime päivinä ja kylmä viima puhaltanut oikein olan takaa (ja välillä kasvoihinkin). Hallaöitä oli Martan syntymävuonnakin toukokuussa, kuten lähes kaikkina keväinä, jolloin säätiloja on kirjattu. 

Palataan takaisin Marttaan kolmekymmenvuotiaana. Hän työskenteli Porvoossa ja elämä taisi olla mallillaan. Martan uran isoja asioita, joilla oli merkitystä hänen tulevaisuudelleen vuosikymmeniksi eteenpäin, tapahtui juuri noihin aikoihin. Ensimmäiset Kotilieden kansikuvitukset ja ensimmäiset postikorttikuvitukset osuivat noihin aikoihin. Martta kävi tyylikkäänä kuvittajana kuukausipalkkaisessa päivätyössä ja äiti hoiti taloutta. Elämä taisi olla aika hyvällä mallilla kuten omalla tyttärellänikin näyttää tällä hetkellä olevan. On hienoa olla kolmekymppinen. Nyt ja sata vuotta sitten.

Näitä pohdiskeli Kirsi S-R Tuusulan Riihikallion juurella, lämpimänä kevätpäivänä toukokuussa

 

 

Hyvät Martta Wendelinin ystävät,

tällä kertaa saattekin blogitekstinä kirjeen Martalta! Hän on kirjoittanut tämän 60 vuotta sitten huhtikuussa 1963 ja lähettänyt äidilleni Paulalle. (1) Olen vain hieman lyhentänyt kirjettä, mutta muuten se on sekä sisällöltään että kirjoitusasultaan Martta Wendelinin itsensä laatima. Alkuvuodesta 1963 oli ollut pitkä ja laaja postinkantajien ja -käsittelijöiden lakko, johon Martta heti alussa viittaa. Hänelle kirjeiden välityksellä tapahtuva kommunikointi oli tärkeä yhteydenpitokanava ystävien kanssa, sillä huonokuuloisena hänen oli vaikea keskustella puhelimessa. Kirjeen loppuun olen lisännyt kommenttini, joihin suluissa olevat numerot viittaavat. Kuvituksena ovat taulut, joista tässä kirjeessä kerrotaan.

                                                                                                                                                                                                    No niin, Paula rakas, ehkä minä nyt jo uskallan lähettää tämän kirjeen sinne postilaitoksen ruuhkaan. Usko pois, on ollut monta kertaa vaikeaa, kun on pitänyt vaieta ja vaan odottaa, milloin herrat suvaitsisivat järkiintyä ja pääsisin taas juttelemaan Sinulle. Eipä silti, että täältäpäin paljon mitään kuuluisi, ennemminkin olen kaivannut Sinun kuulumisiasi.

 

Niin, kiitos vaan siitä viime kirjeestäsi! Olen iloinen, että piditten relieffistä. (2) En ole kyllä aikonut laittaa muita samanlaisia. Tahdoin että saisitte ”ainoan kappaleen”. Sitäpaitsi, minähän olen siinä vain harrastelija, en minä semmoisia rahasta tekisi (rakkaudesta vaan.) (3) Siellä kirkossa oli kyllä muuan kuva, mikä lie apostoli, vaalean ruskeahko arkaistinen veistos, jonka olisin jäljentänyt itseäni varten, mutta en ennättänyt sitä sillä kertaa. Kuule, eikös sinustakin ole aika harmillista, kun toinen jäljittelee sinua, vaatteitasi tai kotiasi, eikä kuitenkaan osaa jäljitellä. Siitä tarvitsisi saada sakkoa. (4)

Minusta tuntuu kuin tämä talvi ja kevät (eihän se mikään kevät ole ollut) olisivat jollakin tavalla valuneet hiekkaan. Tuo loputon pakkanen ja lakot ja levottomuus tekivät sen, ettei ole oikein pystynyt paneutua työhän. En ole paljoa saanut aikaan. Olen maalannut isokokoisen öljykuvan valokuvan mukaan Anni Huotarista Sos.dem. raittiusliitolle, hän oli aikoinaan seuran puheenjohtaja. Se oli kolmas tuossa sarjassa, minkä olen heille tehnyt. Syksyllä pitäisi tehdä Tokoin kuva. T.k. 16 p. on muotokuvan paljastus, mutta en halua mennä sinne, en ole koskaan ollut. (5)

Sitten tein mustapäisen tytön kuvan sille hammaslääkärille, joka halusi ”Iirisrukan näköistä kuvaa”. (Se oli vanhan luonnoksen mukaan). Sitten maalasin kireimpinä pakkaspäivinä mitä hehkeimmän kukkataulun pellon pientareelta. Ja nyt pitäisi tehdä toinen samaan tapaan eräälle nuorelle rouvalle, joka välttämättä haluaa päivänkakkaroita…

Se sinun tilauksesi Hulda-tädistäsi on jo aika pitkällä ja toivon että siitä sentään kuva syntyy. Tein siitä ensin jonkunlaisen pastellisuunnitelman ja nyt olen alkanut öljyllä. (6) Mitä minä sille tee, kun saan sen valmiiksi, lähetänkö etukäteen sinulle vai tuonko tullessani? Isäsi kuvan koetan saada mukaani. (7) Mitä siihen Ollin kuvaan tulee, niin voinhan ainakin yrittää, mutta arvelen, että ajankohdasta ei olisi vielä päätettävä, ennen kuin ne ”päätehtävät” ovat selvinä. Voi Paularakas, minkä vaivan ja riesan sinä olet minusta saanut.

Mitenkähän pitkälle on kevät sielläpäin jo ehtinyt. Täällä on ollut pari yötä ”lämmintä” ja lumi sulaa silmissä. Olimme tänään Tapsan kanssa laittamassa ensimmäisiä rännejä, ja ihmeen ohut on jääkerros maan pinnalla, kun ajattelee niitä itsepäisiä pakkasia. Ihme kyllä, ehjinä ja terveinä olemme kaikki pysyneet, eivät lapset ole edes nenänipukkaansa palelluttaneet sillä kahden kilometrin koulutaipaleellaan. Hurjasti on vaan hiihdelty. Tuula toi kotiin

ensipalkinnon luokkansa hiihdossa. Se oli alpakkainen teelusikka. Ja kun palkintoa jaettiin, oli Tuula parka hävinnyt tuolinsa alle piikoon. Tänään olemme juoneet Tuulan 8v. syntymäpäiväkahvit, ompelin hänelle ruusunpunaisen kylpytakin (hän kovasti pitää ruusunpunaisesta.) (8)

Mitenkähän pitkällä mahtaa se uuden tohtorilan rakennushomma olla?

Ja nyt sitten on taas pyhät käsissä. Sinulla talon emäntänä on varmaan taas touhua ja puuhaa, – minä pysyttelen täällä koronurkissani kaikessa rauhassa, leivon vähän pullaa lapsille, kaivetaan kevätpuroja.

Siis sydämelliset pääsiäisterveiset teille kaikille meiltä kaikilta.

Sinun Martta.

(1) Martta Wendelinin kirje Paula Ahvoselle. Äitini Paula oli kirjeenvaihdossa Martan kanssa vuodesta 1960 aina taiteilijan kuolemaan saakka.

(2) Relieffi on Madonna, jonka Martta oli kopioinut luonnosvihkoonsa Isonkyrön Vanhassa kirkossa edellisellä Pohjanmaan käynnillään 1962. Hän oli valmistanut Madonnan kipsistä ja maalannut sen sitten alkuperäisen värityksen mukaisesti. Lopuksi Madonna oli vielä kehystetty tummaan puiseen laatikkoon, jotta se säilyy ehjänä. Madonna tuli äidilleni yllätyslahjana ja oli hänelle erityisen rakas, koska äitini – kuten minäkin – oli syntyjään Isostakyröstä ja Vanha kirkko vuodelta 1304 oli aikoinaan myös vanhempieni vihkikirkko.

(3) Nyt Madonna on nähtävillä Valamon näyttelyssä koko tämän vuoden. Avajaisissa otin kuvan, kun yksi avajaisvieraista oli pitkään syventynyt katselemaan Madonnaa.

(4) Tähän jäljittelyteemaan Martta palasi aina silloin tällöin. Hänelle oli tärkeää, että koti on ”omannäköinen” eikä sisustuslehdistä tuttu tai naapureilta kopioitu. Olen miettinyt, mitä Martta olisi ajatellut nykyajan huonekalumyymälöistä, joissa voi nähdä kokonaisen valmiin ”ikeakodin” ja siirtää sen sitten omaan kotiinsa. Varmasti hänellä olisi ollut asiasta aika selvä mielipide.

(5) Muotokuvien julkistamistilaisuuksiin Martta ei yleensä mennyt, mutta muotokuvan tilaajan ja katsojien mielipiteet kuitenkin kiinnostivat häntä. Useissa kirjeissään hän kysyi äidiltäni, mitä se ja se tilaaja oli kuvastaan arvellut ja oliko ollut tyytyväinen. Joskus hän myös itse tuskaili, että jonkin henkilön muotokuvan maalaaminen oli ollut erityisen haasteellista eikä hän itse ollut lopputulokseen tyytyväinen. Onneksi tilaajat yleensä olivat kuitenkin tyytyväisiä.

(6) Äitini täti Hulda Soiniemi oli kuollut vuotta aikaisemmin, mutta hänen lapsensa halusivat teettää hänestä muotokuvan jälkikäteen. Hulda-täti itse oli eläessään toivonut, että kuva olisi ns. äiti-lapsi -kuva, mutta lopullisessa taulussa on kuitenkin vain hän itse.

(7) Vanhempani olivat tilanneet Martalta muotokuvan äitini isästä Eino Johannes Pukkisesta, joka oli kuollut jo 1944. Muotokuvia tuli kaksi: toisen äiti tilasi itselleen ja toisen äidilleen eli mummallemme lahjaksi. Hän sopi Martan kanssa, että mumman taulu siirtyy aikanaan äidin kaksoissisarelle ja tämän takia Martta kirjoitti taulun taakse ”Ilonalle taiteilijalta”. Toinen tauluista on nykyään Martta Wendelin seuran omistuksessa.

(8) Melkein jokaisessa kirjeessä Martta kertoo pikkukuulumisia perhepiiristään. Touhuaminen kasvattityttären Helenan lasten kanssa oli hänelle suuri ilo – niin kuin kenelle tahansa mummolle.

 

Toivotan kaikille Martta Wendelinin taiteen ystäville hyvää kevättä ja kesän odotusta,

Terhi Ahvonen, Martta Wendelin seuran hallituksen jäsen

 

 

TULEVAISUUDEN VISIOITA

 

Helsingin Sanomien VISIO-lehdessä 21.1.2023

haastateltiin toimitusjohtaja Turkka Kuusistoa, joka karsii rönsyjä Postin toiminnasta. Hän osaa analysoida dataa ja tehdä sen perusteella johtopäätöksiä tulevasta. Ja mitä luenkaan; Kuusisto arvioi nykyisen kehityksen perusteella, että viimeiset joulukortit lähetetään tämän vuosikymmenen loppupuolella.

Itse olen silloin noin 80 -vuotias ja meitä on varmaan aika paljon eli suuret ikäluokat ovat vielä voimissaan. Olemmeko kaikki oppineet käyttämään digitaalisia kanavia niin paljon, että emme kaipaa postilaatikkoon ihan oikeata postikorttia? Itse olen tässä kohtaa huono ennustamaan mutta kyllä on kiva saada vuodesta toiseen Martta Wendelinin kuvittamia kortteja. Niitä voi katsella koko joulunajan ja saada niistä iloista, hyvää, rauhallista ja levollista oloa kaiken kohinan keskellä. Samalla tulee ajateltua kortin lähettäjää, jolla voi olla samanlaisia tuntemuksia.

Tiedän paljon ihmisiä, joilla on kontakti kaukaisiin sukulaisiin tai ystäviin vain kerran vuodessa tapahtuvaan joulukortin lähettämiseen. Siinä huomataan, jos kaveri on poistunut rinnalta, on vain yksi nimi. Käsialasta voidaan päätellä missä kunnossa kirjoittaja on jne. mutta lämmin läikähdys käy sydämessä kortin saavuttua, kerran vuodessa.

Oli miten oli, jos niin käy, ettei Posti juurikaan kulje enää vuosikymmenen lopulla niin sitten katselemme digitaalisista kanavista Martan kuvituksia. Onneksi Martan kortit on hyvin talletettu tuleville sukupolville. Niistä on Hannu Hytönen tehnyt kattavan koosteen kirjaan: Luettelo Martta Wendelinin piirtämistä korteista jo 1993, kolmekymmentä vuotta sitten. Senkin jälkeen on vielä löytynyt korttioriginaaleja.?

Keräilijät ovat kiitettävästi tallettaneet Martan kortteja ja voi olla, että tämä harrastus saa uutta vauhtia ennen kuin kaikki on digitaalista ja kaikki arkistot ovat bittimaailmassa ja pilvessä.

Ennustaminen on vaikeaa, sen olemme nähneet monella elämän osa-alueella. Joskus palataan vanhaan hyvään aikaan. Niin kuin Posti, joka yritti olla Itella? Mutta nyt mitä tehokkaammin jälleen Posti! Mutta onko se niin tehokas, ettei postia enää jaeta?

Voihan olla, että joskus ei ole postilaatikkojakaan ja silloinen nuoriso kysyy mikä se oli?

 

Leena Jäntti, Martta Wendelin Seuran pj

 

MARTTA WENDELIN 130-VUOTTA SYNTYMÄSTÄ -JUHLAVUODEN JA -NÄYTTELYN KUULUMISIA

 

Tämä vuosi on Martta Wendelin ystäville ja hänen taiteensa ihailijoille erityisen merkittävä. Martan syntymästä tulee 23.11.2023 kuluneeksi 130 vuotta. Meille seuran hallituksen jäsenille tämän vuoden valmistelut alkoivat jo vuonna 2021 kun anoimme Suomen Kulttuurirahastolta apurahaa juhlanäyttelyn järjestämiseen. Oli jännittävää laittaa paperille suuria sanoja suuren asian puolesta ja nämä sanat saivat merkityksellään Kulttuurirahaston kukkaron nyörit avautumaan ja saimme kelpo rahan juhlavuoden näyttely järjestämiseen. Hienoa, kaikki hyvin, meillä on rahaa, suunnitelma ja paikaksi kaavailimme Tuusulan Taidekeskus Kasarmi, koska sen peruskorjauksen piti valmistua juuri sopivasti juhlavuoden aattona. Saisimme Martan taiteen taas esille sen oikealle paikalle, Martan kammariin ja levittäytymään koko Taidekasarmiin. Ja sitä taidettahan riittäisi, maalauksia, kuvituksia kansiin ja kansien väliin, kortteina, satuina ja tarinoina. Riittävästi, täyttämään kasarmin neliöt. Mutta kuten nyt, pari vuotta myöhemmin tiedämme, ei tule Taidekasarmia, ei ainakaan Martan 130-vuotisjuhlannäyttelyn tilaksi.

Onneksi saimme hyvän yhteyden Valamon luostariin ja sen upeisiin näyttelytiloihin.  Viime kesästä asti näyttelyä on rakennettu pala palalta ja kun avajaiset pidetään 5.3.2023 on odotettavissa salin täydeltä maalauksia, lehtien kansia ja postikortteja.  Parasta Marttaa siis. On käsittämätöntä, kuinka monta eri asiaa täytyy saada toteutumaan ennen kuin rakentuu kokonainen elämänkertanäyttely. Nyt meillä on kuitenkin ammattilaiset toteuttamassa suunnitelmaa, joten voimme odottaa parasta. Taulujen ripustus on vain pieni osa näyttelyä tai teosten sijoittelu, se edellyttää hyvää teosten tuntemusta ja tarkkaa silmää. Mikä taulu voi olla minkäkin vieressä. Tarvitaan UV suojatut ikkunat, jotta taulut voivat riippua näytteillä viikkoja. Tarvitaan paljon vakuutuksia ja vakuutteluita, sillä jokainen taideteos on korvaamattoman arvokas. En tarkoita vain rahallista arvoa sanalla ”korvaamattoman arvokas”.  Jokainen Martan työ on omistajalleen arvokas, ainakin tunteen tasolla. Teosten kuljettaminen näyttelypaikkaan on kallista ja vaikeasti ymmärrettävää ammattitaitoa vaativaa. Taulujen löytyminen on salapoliisityötä, taulujen ja niiden omistajien taustatietojen kirjaaminen vaatii runsaasti työtä. Ammattiosaamista vaativaa työtä, pikkutarkkaan ja aikaa vievää.

Seurana teemme kesäretken Valamon kauniisiin maisemiin 6-7.6.. Menemme tutustumaan näyttelyyn ja siihen atmosfääriin, mihin Martta viehättyi Laatokan Valamon aikaan ja seuraan, jossa hän viihtyi, munkkiluostari ja ortodoksikirkko. Luovaa rauhaa henkivä visiittipaikka. Kukaties kohtaamme sen maailman, josta ja jossa Martta silloin kolmekymmenluvulla maalasi. Odotan innolla tuota kesäretkeä.

Martan juhlavuotta vietetään tietysti myös täällä Tuusulassa. Tulevana syksynä, Martan oikean 130-vuotissyntymäpäivän aikoihin voidaan juhlia toistakin Martan elämän suurta tapahtumaa, ainakin näin tuusulalaisena toivon sen olleen hänelle merkittävä. Nimittäin vuonna 1937, 85 vuotta sitten, Martta muutti Tuusulaan, silloiseen Syvärannan täyshoitolaan, jonka me tunnemme Lottakotina tai nykyään Lottamuseona. Martta valitsi Tuusulan, kaikista pääkaupunkia ympäröivistä kauniista kulttuuripitäjistä.

Juhlavuoden ja erityisesti Valamon näyttelyn ansiosta Tuusulakin saa positiivista mainetta ja näyttely saa vieraita ympäri Suomenniemen ja vähän varmaan ulkomailtakin. Olisi toki ollut superhienoa, että Martan koko elämäntyön poikkileikkaus olisi voitu esitellä tänä juhlavuonna täällä, hänen kotikunnassaan.  Mutta koska ELÄMÄ ON, me matkustamme Martan taiteen jäljissä Valamoon.

Yst terveisin Kirsi Sukula-Ruusunen

 

 

MARTAN JA JENNYN JOULU

 

Suomalainen joulu nykymuodossaan vakiintui 1900-luvun alkuvuosista alkaen. Kuvasto syntyi ruotsalaisvaikutteiden kautta: joulutontut ja -pukit, talviset joulukirkkoaiheet, joulukuusi lahjoineen ja katetut joulupöydät. Ruotsalaisen Jenny Nyströmin tonttuaiheet levisivät Suomeen postikorttien välityksellä 1900-luvun ensi vuosina. Seuraavina vuosikymmeninä Martta Wendelin loi omanlaisensa joulukuvaston, joka on yhtä tuttua ja rakasta suomalaisille. Vaikka Wendelinin kuvitustyyli eroaa paljonkin Nyströmistä, yhteisiä teemoja löytyy heidän tuotannostaan.

 

 

 

 

 

Jenny Nyström tonttujen kuvaajana

 

Ruotsalaisen Jenny Nyströmin (1854-1946) tonttuaiheiset postikortit tulivat tutuiksi Suomessakin 1900-luvun ensi vuosina. Hän oli saanut taidemaalarin koulutuksen ja täydensi opintojaan Pariisissa Académie Julianissa 1880-luvulla. Kuvitustöistä tuli myöhemmin ammatti Nyströmille, aivan kuin Martta Wendelinille.

Tonttuaiheet kiehtoivat Jenny Nyströmiä jo nuoruudesta alkaen. 19-vuotiaana hän kuvitti ensimmäiset tonttunsa Viktor Rydbergin Lille Viggs äventyrer på julafton -tarinaan ( suom. Pikku Simon seikkailut jouluiltana), joka julkaistiin vuonna 1875. Kirjan mustavalkoinen kuvitus oli graafista ja pikkutarkkaa, ja Pikku Vigg esiintyy kuvissa hiippalakkisten tonttujen seurassa. Osa tontuista näytti pikkulapsilta, osalla oli pitkä partakin, kuten myöhemmillä tontuilla oli Nyströmin tuotannossa. Tontun hamon esikuvana olivat ruotsalaisen kansanperinteen haltija- ja kotitontut, jotka siirtyivät joulutarinoiden kautta sadunomaisen joulun kuvamaailmaan. Kirjasta tuli ruotsalaisen joulukirjan klassikko. Nyström avioitui vuonna 1887 Daniel Stoopendalin kanssa, ja heille syntyi poika Curt Nyström. Aviopuoliso sairasti tuberkuloosia ja perheen elatusvastuu tuli Jennylle.

Seuraavaksi Nyström kuvitti Viktor Rydbergin kuuluisan Tonttu-runon vuonna 1881 julkaistuun Ny illustrerad tidning -lehteen. Tämän jälkeen hänestä alkoi tulla tunnettu joulukorttien, -lehtien ja -julisteiden kuvittajana. Lisäksi hän kuvitti kirjoja ja muita lehtiä. Jultomten  (eli Joulutonttu)-lehden kannessa vuonna 1904 oleva Nyströmin tonttu näyttää vanhalta parrakkaalta ukolta punaisessa tonttulakissa ja hyvinkin realistisessa talvimaisemassa.

 

Suomalaiset joulutontut

 

Oma suomalainen tonttukuvasto kehittyi 1910-20-luvuilla. Suomalaisessa kansanperinteessä esiintyi myös haltijatonttuja, joiden uskottiin asuvan kotipiirissä. Vaikka kuvallista vaikutetta saatiin ruotsalaisista tontuista, näiden ulkoasu muuttui hyvin oman tyyppiseksi myös kuvitustekniikkaa myöten. Wendelinin joulutontuista varhaisimmat ovat 1920-luvulta, jolloin ne ovat punanuttuisia ja muistuttavat hinteliä sarjakuvahahmojakin isoine tossuineen. Tulenkantajamainen soihtu löytyy lahjarekeä vetävien tonttujen matkasta. Myöhemmät tontut 1930-luvulla ovat pulskempia, harmaapartaisia ja punanuttuisia tuttuja tonttuhahmoja. Myös Rudolf Koivun ensimmäiset tonttuaiheet syntyivät 1910-20-lukujen vaihteessa, ja hänkin sai vaikutteita ruotsalaisista esikuvista ennen kuin omanlainen hintelä ja hiippalakkinen tontun malli syntyi.

Martta Wendelinin jouluaiheet

Jouluisia kuvituksia tilattiin Wendeliniltä vuodesta 1918 alkaen joulukortteihin, joululehtiin sekä Kotilieden joulunumeroiden kansikuviksi. Kuvittajan piti huomioida tilaajan näkemyksiä, mikä on vaikuttanut aiheiden valintaan. Esimerkiksi Kotilieden joulunumeroiden kansiaiheisiin sopi joko harras madonna ja lapsi -aihe tai sitten kotoinen joulunviettoaihe. Wendelinin taiteessa voi huomata eroavaisuuksia tyylissä ja tunnelmassa eri vuosikymmeninä. 1920-luku on dekoratiivista, carl larssonmaista ja kaupunkilaisia arvoja suosivaa. 1930-luvulla alkoi käsityöläisyyden ja maaseudun elämän kuvaaminen näkyä myös joulukorteissa. Wendelin kuvitti postikortteja noin tuhannesta eri aiheesta, joista yli puolet liittyi joulu- tai uudenvuodenaiheisiin. Postikortteja tilasivat hyväntekeväisyysjärjestöt ja kirjankustantamot.

Martta Wendelinin varhaisimmat jouluaiheiset kuvat syntyivät Kustannusliike Kirjan painamina jouluksi 1920. Näissä kuvissa on ruotsalaista vaikutetta, carl larssonmaista dekoratiivisuutta ja Jenny Nyströmin tyylistä art nouveaumaista kynänjälkeä ja yksityiskohtaisuutta. Joulu on näissä varakasta 1920-lukulaista, kepeää ja kansainvälistä. Vaikutteita on myös Jenny Nyströmin tavasta rakentaa joulukortin kuvia: on rekiajelua, joulupakettien kanssa autolla ajavia lapsia tai romanttisia kuvia pienistä tytöistä ja pojista sateenvarjon alla, lapsia katsomassa joulukuusen koristeita tai kurkistamassa salin ovien raosta näkyvää koristeltua joulukuusta. Nämä sommitteluvaikutteet näkyivät vielä 1920-30-lukujen korteissa ja lehtien kansissa.

 

Kuvien merkitys

 

Korttien kuvamaailma oli sen ajan populaaritaidetta ja etenkin varhaisina vuosikymmeninä kuvia oli ihmisten saatavilla hyvin vähän. Kortit ja kuvitukset olivat paitsi ajankuvia, niin kuvastivat myös tilaajan makua ja yleisön odotuksia. Kortteja tilasivat eri hyväntekeväisyysjärjestöt ja se varmaan vaikutti kuvien painotuksiin. Taidehistorioitsija Tuula Karjalainen on verrannut Wendelinin postikortteja pelikortteihin. Wendelinin kuvituksissa on nähty mielenkiintoisena myös se, mikä niissä ei näy. Kuvat ovat usein tunnelmallisia ja idyllisiä. Tuula Karjalaisen mukaan Wendelinin kuvistakin voi välittyä jotain ahdistavaa tai pelottavaa liittyen siihen, mitä kuvissa ei kerrota. Wendelinin kuvilla oli vahva, maaginen merkityssisältö.

 

Tuusulalainen Rydbergin Tonttu

Viktor Rydbergin Tonttu-runon kuvittajana Martta Wendelin liittyy ruotsalaiseen kuvitusperinteeseen. Vuonna 1945 painettu Tonttu-kirja on tyylillisesti suomalaista Wendeliniä, tyyliteltyä, kotimaiseen miljööseen sijoittuvaa, ja tontussa on tunnelmallista ilmettä punaisine tonttulakkeineen, ruskeine nuttuineen ja valkoisine partoineen. Kuvien taustana on Saarelan talon pihapiirin punamullatut aitat Tuomalan kylästä Rantatien varrelta Tuusulasta. Komean keltaisen, kuistillisen päärakennuksen esikuvan Wendelin etsi jostain muualta. Tonttu-runon suomensi Walter Juva (1865-1922) jo aiemmin, ja suositun sävelmän laati Lyyli Wartiovaara-Kallioniemi (1887-1970). Rydbergin Tonttu-runo ilmestyi nuottien kanssa ensi kerran Suomessa vuonna 1945 Wendelinin kuvituksin varustettuna.

 

Pakkasyö on,

ja leiskuen pohja

loimuja viskoo.

Kansa kartanon hiljaisen

yösydänuntaan kiskoo.

Ääneti kuu käy kulkuaan,

puissa lunta on valkeanaan,

kattojen päällä on lunta.

Tonttu ei vaan saa unta.

 

Lucia-neidon kuvittajat

Lucian päivää vietetään Pyhän Lucian muistoksi hänen kuolinpäivänään 13. joulukuuta. Sisilialainen Syrakusan kaupungista kotoisin ollut yläluokkalainen ja kristityksi salaa kääntynyt Lucia-neito kuoli marttyyrikuoleman noin vuonna 304. Lucian päivää vietettiin ensi kerran Ruotsissa vuonna 1746 ja tapa levisi myös Suomeen, pääosin suomenruotsalaisille alueille. Lucia-neito symboloi valoa ja lämpöä talven pimeydessä. Ruotsissa on tapana, että Luciaksi pukeutunut, kynttiläkruunuinen neito tuo aamiaistarjottimen muulle perheelle. Taidemaalari Carl Larsson on kuvannut Lucian päivän viettoa taiteilijan kotona kotiaiheisissa akvarelleissaan, mutta myös Jenny Nyström on tehnyt aiheesta postikortteja. Martta Wendelin on kuvannut saman aiheen muun muassa Lasten Joulu -lehden kanteen (1953) sekä myös Suomen Syöpäyhdistyksen joulukorttiin 1951. Martta Wendelin tunsi suomenruotsalaisen Lisa Gröndahlin, joka työskenteli muun muassa Juthbackan lepokodin johtajana Uudessakaarlepyyssä. Yhdessä he tekivät vuonna 1955 myös matkan Faluniin Carl Larssonin taiteilijakotiin Sundborniin sekä Anders Zornin taiteilijakotiin Moraan. Sisiliassa Martta oli vieraillut jo kesällä 1927, ja kuullut ehkä alueen pyhimyksistä.

 

Päivi Ahdeoja-Määttä

 

Lähdekirjallisuus:

 

Ahdeoja, Päivi,                     Sadun ja toden maailma, Taidemuseo Martta Wendelinin jul-                                                     kaisusarja nro1, 2003

Hytönen, Hannu,                  Luettelo Martta Wendelinin piirtämistä postikorteista.

                                            Vammala 1993.

Karjalainen, Tuula,               Ikuinen sunnuntai. Martta Wendelinin kuvien maailma.

                                            Porvoo 1993.

Konow, Jatta, Martta Wendelin. Elämä ja työ. Jyväskylä 2003.

 

 

 

 

Päiväkoti Martta Wendelin vihittiin tänään 24.10.2022. Päiväkoti on Suomen suurin massiivipuusta rakennettu päiväkoti, joka sai syyskuussa Joutsenmerkin. Merkin myöntämisprosessissa arvioidaan energiankulutusta, sisäilmastoa, äänimaailmaa sekä yksittäisten rakennusmateriaalien ympäristö -ja terveyskuormitusta. Saimme ihastella kokonaan puusta tehtyä päiväkotia ja puun tuoksua.

Tänään oli juhlapäivä ja lapset pidättelivät nauhaa, jonka pormestari Kalle Ikkelä ja sivistysjohtaja Tiina Simons juhlallisesti leikkasivat.

Puheiden jälkeen päiväkodin Kultapiisku-ryhmän lapset esittivät riemastuttavan eskarilaisten aamujumpan, jossa taputeltiin vatsaa ja kuroteltiin kattoa. Toisena esityksenä oli etanalaulu, johon yleisökin osallistui. Ja tietysti kohotettiin maljat.

Saimme nähdä myös laatan, jossa näkyy Martta Wendelinin Tuusulan vuodet sekä hänen niin tunnettu signeeraus. Laatta tulee päiväkodin seinään heti kun ilmat sallivat.

Martta Wendelin Seurasta pyydettiin puheenpitäjää, jonka piti seuran pj Leena Jäntti.

 

Hyvät Tuusulan kunnan päättäjät, arkkitehdit, rakentajat, päiväkodin henkilökunta ja kaikki, jotka jollain tavoin olette olleet osallisena Päiväkoti Martta Wendelinin aikaansaamiseen.

Olemme seurana lähestyneet kunnan päättäjiä vuosien aikana ja toivoneet, että Martta Wendelinin nimi näkyisi tuleville polville kadun, aukion tai rakennuksen nimenä tms. NYT TÄMÄ TOIVE on täyttynyt mitä parhaimmalla tavalla. Olemme seuranneet rakennuksen valmistumista ja kaikkia vaiheita, jotka ovat olleet haasteellisia matkan varrella. Olemme olleet hengessä mukana.

Nyt on rakennus valmis ja syyskuussa saatu JOUTSENMERKKI on upea saavutus kohteelle.

Jo aivan alkumetreillä tuli seuraamme kysely, jossa toivottiin seuran edustusta hankkeessa. JA TOTTAKAI halusimme tulla mukaan. Kaksi seuran jäsentä on ollut kertomassa, kuka oli Martta Wendelin ja mikä oli hänen merkitys Suomalaisille. Kiistatta voidaan sanoa, että Martta Wendelin loi suomalaisuuden kuvamaailman, joka ympäröi meitä koko elämänkaaremme ajan aapisesta ja satukirjoista aikakauslehtiin ja postikortteihin.

1970-luvulla Martta Wendelin sai tekijänoikeuksien perusteella kuvitusoriginaalinsa takaisin kustantajilta. Tämän ainutlaatuisen materiaalin, noin 2000 kuvitusoriginaalia taiteilija lahjoitti kotikunnalleen Tuusulan kirjastoon. Tätä kokoelmaa hallinnoi ja hoitaa Tuusulan taidemuseo.

Martta Wendelin Seuran lahja tänään päiväkodille on tämä pieni kirja, joka on painettu vuonna 1943, jatkosodan aikaan, jolloin Martta asui vielä Suopelto- huvilassa vuokralla Rantatien varrella. Tämä oli sen ajan upea tuote, ihan värillinen kansikuva. Kirjassa on koottuna Arvid Lydeckenin satuja. Sisäsivun kuvat ovat mustavalkoisia. Tämä kansikuva on nyt nähtävänä päiväkodin ensimmäisen kerroksen länsiosassa, jossa päiväkoti päivää viettää LOUNATUULET-ryhmä

Näin pienestä voi tulla näin suurta.

Kirjan etusivulla on toivotus kirjan lukijoille:

Tuottakoon tämäkin (kirjanen) PÄIVÄKOTI iloa pienokaisille, jotka vielä kulkevat satumetsässä ja nukkuvat tähtien lauluun. Ajan myrskyt kertovat heille elämän varrella ankarampia tarinoita, lapsuuden satumuistot voivat silloin lämmittää, rohkaista ja herättää lujaa uskoa oikeuden ja totuuden voittoon.

Päiväkodin henkilökunnalle toivomme erityisesti uskoa satujen voimaan ja jos nämä Martan kuvitukset täällä päiväkodissa satumetsästä ja tähdistä tukevat tätä, niin Martta Wendelin Seuran viesti on saavutettu tältä osin.

Voimme myös seurana luvata, että teemme mielellämme yhteistyötä päiväkodin kanssa kaikessa, missä voimme avata Martan taidetta tai elämään liittyvissä kysymyksissä.

 

Vielä kerran onnittelut ja onnea päiväkodin arkeen ja tulevaisuuteen.

Leena Jäntti

Martta Wendelin Seuran puheenjohtaja

 

 

 

SYKSY SAA

Kesä on mennyt ja syksy saa. Siitä kertoo vilkaisu ikkunasta ulos ja tietysti Martan kalenteri yllä olevalla kuvalla. Nyt on oikeastaan hyvä aika summata kesän tapahtumi

a ja asioita, jotka erityisesti jäivät mieleen. Ja kun ollaan Martta Wendelin seuran blogeissa, kerrataan tietysti niitä muistoja, jotka liittyvät mitenkään taiteilijaan itseensä tai hänen töihinsä

Ensimmäisenä viikkaisin kesämuistojen arkkuun kesänäyttelyn Sysmässä 28.5-28.7.2022, kylän kunnantalolla sijaitsevassa kirjastossa. Kirjastossa, joka tarjosi parhaat mahdolliset näyttelytilat ja parhaat mahdolliset välineet, joilla näyttelyä rakennetaan ja joita käytetään avuksi näytteille asennettaessa.  Kirjaston henkilökunta oli ystävällistä ja innolla mukana näyttelyn pystyttämisessä, tarjosi kahvit ja osallistui avajaistilaisuuteen. He olivat selvästi odottaneet meitä ja varautuneet tulevaan näyttelyyn. Kylän kahviloista ja ravintoloista löytyi mainoksia ja kutsu avajaistilaisuuteen, joka toteutettiin yleisöluentona puheenjohtaja Leenan ja allekirjoittaneen toimesta.

 Luento herätti kuulijoissa kysymyksiä ja keskustelua riitti, ennen luentoa, sen aikana ja jälkeenpäin ihmiset jäivät paikoilleen istumaan ja juttua riitti. Paikalla oli kaksi paikallislehtien toimittajaa, toinen Sysmän Lähilehdestä ja toinen Itä-Hämeestä, kumpikin tekivät jutun näyttelystä, sen avajaisista ja Martan elämästä. Oli mukava huomata, että näyttely noteerattiin niin vahvasti paikkakunnalla. On hienoa viedä Martta Wendelinin taidetta näkymään ympäri Suomea, kun saa huomata miten paljon kiinnostusta ja arvostusta se herättää.

Kirjaston näyttelyyn kävi tutustumassa useita satoja ihmisiä, osa oli kaukaakin tulleita, ehkä kaukaisin oli kaukaisin Vancouverista asti, osa vain katsomaan Martan taidetta ja muistelemaan. Eräs rouvashenkilö kiitteli miehelleni, joka purki kanssani näyttelyä: ” Käytiin täällä kesävieraiden kanssa usein, itkettiin ja naurettiin ja muisteltiin näiden ihanien piirustusten äärellä. Kyllä oli hienoa, että soitte tällaisen mahdollisuuden meille sysmäläisille palata lapsuuteen ja nuoruuteen. Kiitos teille.”  Tähän täytynee lisätä, että mieheni oli hieman hämillään tästä purkauksesta, mutta selvisi loistavasti tilanteesta kiittämällä kauniisti.

Erityisesti kesämuistoissa elää keskustelu, jota näyttelyn avajaisissa käytiin. Se oli mielenkiintoista ja lisäsi ymmärrystäni siitä, mistä ihmiset ovat kiinnostuneita, kun on kyseessä Martan kaltainen taiteilija.  Yleisö oli kovasti kiinnostunutta Martan monitaituruudesta ja siitä, miksi Marttaa ei ole nostettu ”niiden taiteilijoiden joukkoon, joille pystytetään patsaita ja joiden mukaan kadut nimetään?” Liekö syynä se, että Martta ei aikoinaan istunut ravintola Kämpissä muiden taiteilijoiden kanssa ja ollut näkyvillä niissä huoneissa missä rahaa, mainetta ja kunniaa jaettiin vaan hän halusi työnsä puhuvan puolestaan. Martan auttamishalusta ja sosiaalisesta omastatunnosta oli myös puhetta. Marttahan huolehti äitinsä elannosta ja otti vielä ottotyttärenkin, neiti-ihminen, johon sitoutui koko loppuelämäkseen. Auttoi omilla kuvituksillaan ja maalauksillaan useita järjestöjä, seurakuntia ja muita apua tarvitsevia. Keskustelu hyppeli asiasta toiseen, tuntui olevan paljon kysymyksiä.

Mietin usein, mitä Martta olisi keskustelusta ajatellut, jos olisi vielä täällä. Nythän me vain arvailemme ja vedämme johtopäätöksiä, oletamme hänen tehneet valintoja jostakin syystä. Olisiko hän ollut tyytyväinen saamastaan arvostuksesta ja kiinnostuksesta itseään ja taidettaan kohtaan? Olisiko hän ollut tyytyväinen siihen, että hänen työnsä ja elämänsä herättää nyt enemmän kiinnostusta kuin joinakin aikoina hänen eläessään? Olisiko hän hämillään? Eläessään hän piti matalaa profiilia, ei halunnut puhuttavan itsestään.

Kaiken kaikkiaan oli liikuttavaa ja hienoa kuulla, miten monilla ihmisillä oli hyviä muistoja liittyen Martta Wendelinin elämäntyöhön. Esitelmän loputtua toinen toimittaja lähestyi minua ja kysyi, miten Martta tänä päivänä tekisi työtään, jos eläisi? Voisiko häntä kutsua freelanceriksi?  Hän tarkoitti sitä, että Martta jätti viime vuosisadan alkupuolella hyväpalkkaisen vakituisen toimen ja siirtyi vapaaksi taiteilijaksi, vaikka hänellä oli äiti elätettävänään. Hyvä kysymys! Martta oli rohkea ja itsenäinen nainen, hän otti sen riskin, vaikka hänen silloinen työnantajansa vähän epäili hänen pärjäämistään. Ilmeisesti Martta arvioi, että hänellä on kuitenkin sen verran tunnettavuutta, että hän pystyy elättämään heidät. Ja riski kannatti, kun katsoo Martan pitkää ja monipuolista uraa. Tänään jos Martta eläisi, häntä kutsuttaisiin yksityisyrittäjäksi, todennäköisesti toiminimellä toimivaksi ja  kun ottaa huomioon hänen monipuolisuutensa, hänen  toimialanaan olisi kaikki laillinen liiketoiminta.

Minä puolestani toivotan hyvää syksyn jatkoa kaikille. Katsotaan ikkunasta, kun keltaiset lehdet putoaa ja luonto riisuu itseään kohti tulevaa talvea säilöen lehtivihreät ensi kevääseen ja kesään 2023. Silloin ollaan matkalla kohti Valamon luostaria ja Martan 130-vuotissyntymäpäiviä ja juhlanäyttelyä.

 

Kirsi Sukula-Ruusunen

 

Anni Enkovaara

Martta ja Alma – ystävykset sadan vuoden takaa

 

Pikkumummihan se on. Nuorena, mutta juuri ja juuri tunnistettavana. Äitini äiti, jota perhepiirissä kutsuimme Pikkumummiksi hänen lyhyytensä takia. Miten töölöläisen lastenlääkärin nuoruuden muotokuva on päätynyt Erkkolan museon seinälle Tuusulaan? Vastauksena on blogi, jota kirjoitan pääosin itseni iloksi. Pari vuotta sitten kirjoitin lyhyen tekstin äidinäitini Alma Talvitien muotokuvasta, joka on äitini kodin seinällä Tapiolassa. Parin viikon kuluttua Tuusulan taidemuseon amanuenssi Päivi Ahdeoja-Määttä otti minuun yhteyttä ja kysyi, olisiko mahdollista lainata Alman muotokuvaa museon näyttelyyn.  

Ihmetellessäni kysymystä Ahdeoja-Määttä selitti, että Alman muotokuva on kuvataiteilija Martta Wendelinin tekemä – minkä tiesinkin. Wendelin taas on asunut Tuusulassa vuodesta 1937 kuolemaansa asti, minkä takia Wendelinin maalauksia ja piirroksia on usein esillä Tuusulan taidemuseon näyttelyissä. 

Alman muotokuva on maalattu Helsingissä vuonna 1914, jolloin Martta oli 20-vuotias taidekoululainen ja Alma 23-vuotias lääketieteen opiskelija. Nuoret naiset tunsivat toisensa Kotkan suomalaisesta yhteiskoulusta, josta molemmat olivat päässeet ylioppilaiksi pari vuotta aikaisemmin kevätkesällä 1910. Ylioppilaslakin saatuaan Martta muutti lapsuuden perheensä mukana Helsinkiin ja alkoi opiskella Keisarillisen Aleksanterin yliopiston Piirustussalilla. Yksin kaupunkiin muuttanut Alma puolestaan aloitti opiskelut saman yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. En tiedä, miten hyvin naiset tunsivat toisensa Kotkan vuosina, mutta heidän muutettuaan Helsinkiin voisin kuvitella, että miesvaltaisessa yliopistomaailmassa Marttaa ja Almaa yhdisti paitsi sukupuoli myös se, että he olivat lähtöisin samasta suomenkielisestä koulusta pääkaupungin ulkopuolelta. Tapaamisia mahdollisti sekin, että yliopiston rakennukset – niin Piirustussali kuin lääketieteen opetustilat – sijaitsivat lähekkäin Kruununhaassa.

Suomessa naisten opiskelu yliopistossa oli tullut mahdolliseksi jo 1870-luvulla, mutta vuoteen 1901 asti naisten oli anottava erillistä opiskeluoikeutta eli ”vapautusta sukupuolestaan” Venäjän keisarilta. Ystävysten aloittaessa opiskelut naisten ei ollut vielä mahdollista toimia yliopistossa opettajina eikä tutkijoina. Opetus- ja tutkimusvirat avautuivat heille vasta vuonna 1916. Kaikkiaan yliopisto-opiskelijoita oli 1910-luvulla vähän – esimerkiksi vuosittain valmistui vain 30-40 lääkäriä.

Martan ja Alman ystävyys jatkui enemmän tai vähemmän tiiviinä eläkevuosiin asti. Marttahan kuoli 92-vuotiaana Tuusulassa 1986 ja Alma 98-vuotiaana 1989 Helsingissä. Muistan, että pääsin Pikkumummin kanssa kerran 1960-luvulla kylään hänen ystävänsä luokse maaseudulle. Matkasta muistan epämääräisesti vain lempeän tuntuisen vanhan naisen ja kesäisen puutarhan. Vasta myöhemmin olen tajunnut, että kävimme yhdessä Martan luona Tuusulassa.

Sen seurauksena että vastasin kyllä Päivi Ahdeoja-Määtän taidelainausta koskevaan kysymykseen, Pikkumummin pastellimuotokuva päätyi runoilija J.H.Erkon museoituun kotitaloon eli Erkkolaan osaksi talossa tänä kesä olevaa näyttelyä Täällä jossain – Martta Wendelinin elämää ja taidetta sotien aikaan.

Wendelinin muotokuvassa Pikkumummi näyttää pieneltä, hauraalta ja vähän pelokkaalta. Toisin kuin muistikuvissani, joissa lähes 80-vuotiaaksi asti lastenlääkärinä työskennellyt mummi oli parhaina vuosinaan tomera, ärhäkkä ja työteliäs – aikaansaava ja itsenäinen, kokoaan isompi nainen. 

Olen viime aikoina lukenut Pikkumummin lukio- ja opiskeluaikojen päiväkirjaa, joka on hieman raottanut minulle nuoren Alman ajatuksia ja tunteita. Koen, että pari

kymppinen Martta Wendelin on saanut vangittua Alman muotokuvaan jotakin nuoren ystävänsä ja ikätoverinsa mielen myllerryksestä Suomessa, joka kipuili Venäjän vallan alla tilanteessa, jossa maailma oli ajautumassa kohti ensimmäistä maailmansotaa. Alman mielessä oli varmaan epätietoisuutta ja pelkoa omasta ja kansakunnan tulevaisuudesta, mutta toisaalta – nuorten tapaan – myös toivoa ja uskoa, että oma tie löytyy – huolimatta omasta ja maailman kompuroinnista.

Äitini kodissa Tapiolassa Wendelinin pienikokoinen maalaus on näkyvällä paikalla. Muistisairas äitini pysähtyy usein katsomaan oman äitinsä nuoruuden kuvaa: ”Onpa ihanaa, että tuo taulu on seinälläni.” Martta Wendelinin maalaus tuo päivittäin iloa ja mielihyvää yli 90-vuotiaalle äidilleni. Herättää muistoja ja tunteita. Taide tekee tehtäväänsä.

 

 

 

 

 

 

 

Satu Säilä

MARTTA  WENDELIN  KUVITTAJANA

Martta Wendelin on tullut tunnetuksi suuren yleisön keskuudessa lähinnä mittavan kuvitustuotantonsa ansiosta.  Hän on kuvittanut lasten- ja nuorten kirjoja, romaaneja, suuren määrän postikortteja, sarjakuvia ja julisteita, satoja aikakauslehtien kansia sekä lastenlehtiä ja erikoisjulkaisuja. 

Hänen taiteilijuutensa  ja  kuvittajauransa  pohjana oli  kuuden vuoden  taideopinnot. Päästyään ylioppilaaksi v. 1910 Martta aloitti saman vuoden syksyllä opiskelun Helsingin yliopiston piirustussalissa.  Tuolloin hänen opettajanaan toimi   taiteilija  Eero Järnefelt, joka piti piirustustaitoa  kaiken taiteen perustana.  Myös  Järnefeltin tunnuslause ”Vain tosi on pysyväistä” heijastui  Martan taiteeseen.      

Ensimmäisiä  kuvittajan  kokeiluja oli  veljensä Oivan kanssa  ideoima lastenkirjan  kuvitus. He lähettivät  teosluonnoksern   Werner Söderströmille  Porvooseen.   WSOY  kiinnostui  luonnoksesta  ja  samalla he tarjosivat Martta Wendelinille kuvittajan paikkaa yhtiössään.  Martta aloittikin yhtiössä vuonna 1919 vakinaisen työsuhteen  ja hänen   ensimmäisiä  kuvitustöitään   WSOY:llä olivat  Anni Swanin  Iris rukka-nuorisokirjat .

Eero Järnefeltin oppien jälkeen  Martan kannustajana oli  taiteilija Akseli Gallen-Kallela, joka toimi WSOY:llä samaan aikaan  suuritöisen  kansalliseepoksen taiteellisena johtajana.     Yhteistyö Gallenin kanssa  Koru-Kalevalan  kuvitustyössä   kehitti ja uudisti Marttan  taitoja.   Gallen arvosti  Martan työn  tasoa  ja  hän  opasti  avustajaansa myös öljyvärien käytössä  sekä kehoitti Marttaa säilyttämään taiteellisen omaleimaisuutensa.  

Kotilieden  kansien kuvittajana

1920-luvulla painotekniikka kehittyi  ja syväpaino mahdollisti moniväripainatuksen  ja  rotaatiokoneet  lisäsivät etenkin sanoma- ja aikauslehdistön   massatuotantoa.    Werner Söderström Oy perusti vuonna  1922 perhehenkisen Kotiliesi-aikakauslehden, josta kehittyi vuosikymmenten saatossa Suomen suosituin perhelehti.  Sen mahdollisti  lehden korkea laatu sekä henkisellä että aineellisella tasolla.

Kotilieden  pitkäaikainen päätoimittaja oli  vuosina 1922 – 63 maisteri Alli Wiherheimo. Hänen avustajinaan oli eturivin suomalaisia naisia kuten Hedvig Gebhard, Mandi Hannula ja Laura Harmaja. Tämä toimituskunta rakensi Kotilieden linjan, jonka tavoitteena oli  järkiperäisempi kotitalous, parempi kodinhoito ja korkeampi kotikulttuuri.  Vaikka lehti halusi olla myös ikkuna ulkomaailmaan, se halusi vaalia myös perinteitä.

Martta Wendelin toimi aikanaan taloudellisten olosuhteiden pakottamana sekä kuvittajana että vapaana taiteilijana.  Kuuden  vuoden taideopinnot, joista kaksi viimeistä vuotta  priimuksen stipendillä  kehittivät hänestä taitavan ja kunnianhimoisen kuvittajan.  Tämä lähtökohta sekä Martan omat perusarvot eivät olleet ristiriidassa Kotilieden arvomaailman kanssa.  Kansikuvien maailma oli lähtöisin näistä suomalaisuuden perusarvoista  ja  aiheet valikoituivat lehden sisällön ja ajankohdan mukaan. Kotilieteen Wendelin teki  1920 -50 luvulla  n. 300 kansikuvaa.   Kiistatta voidaan  sanoa että Martta Wendelin loi suomalaisuuden kuvamaailman, joka ympäröi meitä koko elämänkaaremme ajan  aapisesta ja satukirjoista  aikakauslehtiin ja postikortteihin.   

Otaksun  että Martta Wendelinin kuvitustaide  elää uutta renessanssiaan.   Martan kuvamaailma antaa  nykypäivän vanhemmalle sukupolvelle läheisiä muistoja lapsuuden kultaisilta päiviltä.  Tuo tietynlainen  onnellisen lapsuuden sadunomaisuus puhuttelee myös nuoremman sukupolven kaipuuta yksinkertaiseen  kauneuteen tässä  kaaosmaisessa kuvatulvassa.

1970-luvulla Martta Wendelin sai tekijänoikeuksien perusteella kuvitusorginaalinsa takaisin kustantajilta. Tämän ainutlaatuisen materiaalin, n. 2000 kuvitusorginaalia taiteilija lahjoitti kotikunnalleen Tuusulan kirjastoon. Tätä kokoelmaa hallinnoi ja hoitaa Tuusulan taidemuseo.  Martta Wendelinin  taiteen esilläoloa ja  arvostusta  pitää yllä myös viime  vuonna 20 vuotta täyttänyt  Martta Wendelin Seura.

Satu Säilä ,  Martta Wendelin Seuran hallituksen jäsen

 

Lähteet

Martta Wendelinin kuvittamat Kotilieden ja Aitta-lehden

kannet 1920-30-luvulla Progradu-tutkielma:  Ulla Aaltio

Ikuinen Sunnuntai, Martta Wendelinin kuvien maailma: Tuula Karjalainen

Martta Wendelin  Taide ja työ: Jatta von Konow

 

 

 

 

 

Päivi Ahdeoja-Määttä:

 

MARTTA WENDELIN TUUSULASSA – KOHTI TALVISOTAA

”Muuten meillä on ihanaa täällä maalla. On kunnostettu sukset ja hankittu potkukelkat ja lumilapiot (…). Aivan rupeaa lapsettamaan vanhoilla päivillä.” 

Taiteilijakoti Erkkolassa avautuu 7. kesäkuuta näyttely ”Täällä jossain – Martta Wendelinin elämää ja taidetta sotien aikaan”. Tässä hieman taiteilijan elämäkertaa taustaksi ennen II maailmansodan alkamista ja sodan ensi vuosiin Tuusulassa liittyen. Kesän 1937 Martta Wendelin vietti eksoottisissa maisemissa Petsamossa Jäämeren lähellä. Maalausten aiheiksi löytyi Petsamon tuntureita ja vuonomaisemia sekä alueen kolttasaamelaisia. Kesän jälkeen Wendelin muutti Tuusulaan terveyssyistä.

Martta Wendelin saapui ensi kerran Tuusulaan syksyllä 1937 asumaan Syvärannan täysihoitolaan Rantatien varrelle. Lääkäri oli kehottanut keuhkoputkentulehduksista kärsinyttä taiteilijaa jättämään Helsingin raa´an ja merellisen ilmanalan. Syyskuun alussa Martta vei äitinsä sukulaisten luo Myllykoskelle Sippolaan. 44-vuotias taiteilijatar etsi jotain uutta elämäänsä samalla kun tutustui Tuusulan rauhalliseen ja historialliseen miljööseen.

Täysihoitolaisena Tuusulassa
%0