Martta Wendelin – blogikirjoituksia

MARTAN KIRJEITÄ ÄIDILLENI

Terhi Ahvonen

Martta Wendelinin ensimmäinen kirje Paula Ahvoselle 25.9.1960

Kuusikymmentä vuotta sitten syyskuussa alkoi äitini Paulan ja taiteilija Martta Wendelinin ystävyys. Mistä tiedän, että se alkoi juuri tuolloin? Koska kaikki on dokumentoitu kirjeisiin, joita he lähettivät toisilleen. Äidin ensimmäinen kirje Martalle on päivätty 19.9.1960 ja hän aloitti sen luonnollisestikin hyvin kunnioittavasti ja muodollisesti: “Arv. Taiteilija Martta Wendelin, rohkenen ystävällisesti kääntyä puoleenne asiassa…”

Martta Wendelin maalaamaan Pohjanmaalle

Äitini oli syntynyt v 1930 maalla, Isossakyrössä ja ihaillut kotiinsa tulleita Kotilieden kansikuvia koko lapsuutensa ja nuoruutensa ajan. Kun hän sitten 30-vuotiaana nuorena rouvana ja yhden lapsen äitinä halusi muotokuvan pikkutytöstään (allekirjoittaneesta), niin keneltäpä muultakaan hän olisi kysynyt muotokuvalle tekijää, kuin suuresti ihailemaltaan Martta Wendeliniltä. Äitini oli nähnyt Vöyrillä sukulaistalossa muotokuvan perheen tyttärestä ja siinä oli ollut tuttu “MW” signeeraus. Ja pari vuotta aikaisemmin vanhempani olivat vierailleet myös Tuusulassa tarkastaja Karttusen perheessä ja nähneet siellä Wendelinin maalaamia muotokuvia. Ilmeisesti äitini tunsi tarkastaja Karttusen niin hyvin, että pyysi häntä puhumaan taiteilijalle etukäteen, että tällainen yhteydenotto Laihialta voisi tulla. Joten tuumasta toimeen ja kirje suoraan taiteilijalle Tuusulaan!

Martta Wendelin, Äiti Paula, pastelli 1960

Ja mikä riemun päivä koitti, kun Martta vastasi äidille 25.9.1960 päivätyllä kirjeellään. Toki taiteilija näki paljon esteitä yhtäkkiselle lähdölle Pohjanmaalle: ”Tiedossa pitäisi olla ainakin pari kolme tilausta sielläpäin, jotta minun jotenkuten rahallisesti kannattaisi lähteä matkaan ja voidakseni pitää hintatason alhaisena. Nyt on niin, että päivät pitenevät jatkuvasti, – marras- joulukuulla ei voi ajatellakaan muotokuvamaalausta (eikä maalausta yleensäkään). Kuva olisi siis tehtävä lokakuun kuluessa, taikka lykättävä tammikuun puolelle.”

Äitini päätti välittömästi poistaa esteet ja kirjoitti uuden kirjeen 29. syyskuuta. ”Varmoja tilauksia on jo ainakin kolme: oman tyttäremme muotokuvan lisäksi haluaisimme muotokuvan myös äidistäni, vaikka hän ei sitä vielä tiedäkään. Myös Simonsin perheen isoäidistä haluttaisiin kuva. Lisäksi tulisi luultavasti (ja melkoisella varmuudella) kaksi muuta muotokuvatilausta: mieheni serkun pikkupoika sekä hänen isoäitinsä.” Äitini ehdotti myös, että taiteilija voisi asua meillä: ”Ehkäpä tästä muodostuisikin sitten tilapäinen ateljeenne, täällä on mielestäni valoisaa. Nämä kaikki kertomani tapaukset ovat niin hyviä ystäviämme, että heidän maalausistuntonsa voi suorittaa täällä mainiosti. Emmehän malta odottaa tammikuuta, kukapa tietää millaista silloin on?” Jo ensimmäisessä kirjeessään äitini oli perustellut pontevasti, miksi muotokuva allekirjoittaneesta pitäisi tehdä pikimmiten: ”Sillä kauan ei Terhi ole enää nelivuotias ja hampaat kun lähtevät ja jäsenet venyvät epäsuhtaisiksi, niin siinä iässä ei sitten enää olisi niin lapsekkaan suloinen.”

Martta Wendelin, Pikku Terhi, pastelli 1960

Päättäväisenä ja toimeliaana ihmisenä äitini sai ”esteet raivattua”. Hän itse muisteli joskus vanhuuden vuosinaan noita vuosikymmeniä ihastellen ”Silloin ei mikään ollut mahdotonta”.  Ja niin Martta Wendelin saapui 12. lokakuuta 1960 junalla Vaasaan ja äitini oli häntä vastassa asemalla. Taiteilija palasi kotiinsa Tuusulaan vasta loppukuusta, sillä tilauksia oli ehtinyt kertyä vielä lisää. Tällä ensimmäisellä matkallaan hän maalasi tai luonnosteli meillä ainakin kahdeksan muotokuvaa.

Äidin ja Martan pitkä ystävyys

Näin siis alkoi yli neljännesvuosisadan kestänyt ystävyys äitini ja Martta Wendelinin välillä. Tästä eteenpäin kutsun häntä Martta-tädiksi tai Wenni-tädiksi, sillä näillä nimillä minä ja sittemmin myös veljeni opimme hänet tuntemaan. Martta-täti asui meillä muutamasta viikosta kuukauteen lähes joka vuosi 60-luvulla ja vieraili usein kodissamme vielä 70-luvullakin. Hän maalasi meillä Pohjanmaalla ollessaan yli 100 muotokuvaa perheestämme, sukulaisistamme sekä vanhempieni ystävistä ja heidän perheistään. Sana kiiri ja tilauksia oli aina yllin kyllin joka vierailulle. Myös kukkatauluja ja niiden luonnoksia syntyi useita sekä myös joitakin maisemia ja interiöörejä Laihialta ja Isostakyröstä.

Martta Wendelin, Aini Pukkinen, pastelli 1960

Äiti sisusti aina Martta-tädille ateljeen kotiimme niiksi viikoiksi, jotka hän oli meillä ja tuossa huoneessa sain itsekin istua mallina muutamia kertoja. Ensimmäisellä maalausmatkallaan Laihialle hän maalasi minusta tämän pastelliväreillä tehdyn muotokuvan. Mallina istuminen oli pikkutytölle aika jännittävää, mutta sitä helpotti se, että sain istua lattialla ja ympärilläni oli minulle rakkaita leluja, kirjoja ja paperinukkeja. Mummastani Ainista tehtiin myös muotokuva mumman tiukasta vastustelusta huolimatta. Samoin malliksi pääsivät isäni Erkki ja äitini itsekin istahti malliksi.

Tämä äidin oma muotokuva oli tietääkseni ainoa Martan maalaama työ, josta äitini ei niin pitänyt. Martta maalasi tauluun vahvan, päättäväisen nuoren naisen – ehkäpä äiti halusi nähdä itsensä siihen aikaan pehmeämpänä ja nöyrempänä? Myöhemmin taulu sentään pääsi seinälle isän muotokuvan viereen.

Martta Wendelin, Isä Erkki, hiili 1960

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

MARTTA WENDELIN KAUNIIN ARJEN TULKKI

Kirsi Sukula-Ruusunen

Olen elänyt elämäni.  Mutta usein mietin, minäkö ite sen elin, minäkö itse ohjasin tekoni. Yhä selvemmäksi on minulle tullut, että elämääni ohjasi minun ulkopuolellani oleva voima – otti hoiviinsa jo lapsena, kasvatti luonteeni, asetti vaikeudet eteeni, opetti ne voittamaan. Ei minulta kysytty, halusinko vai enkö. Tunsin selvästi, että joku auttoi ja tuki minua, antoi minulle taitoa tehdä tehtäväni. Se saattoi tielleni tärkeät henkilöt ja tein mitä tehtäväkseni oli määrätty. Tiedän – Kohtalo ohjasi elämääni.” 

Tällä siteerauksella kuvaa Martta Wendelin omaa elämäänsä vuonna 1980 Jatta von Konow toimittamassa kirjassa ”Martta Wendelin, piirtäjä ja maalari”. Kirjan tarkoituksena on kertoa laajasti Martta Wendelinin monipuolisesta ja laajasta tuotannosta, koota yksiin kansiin hänen elämäntyötään. Teoksen alussa kerrotaan lyhyesti myös Martan oman elämän käänteistä, aina kirjan julkaisemiseen asti.

Lyhyt elämänkertakuvaus muodostaa lukijalleen mielikuvan ahkerasta ja määrätietoisesta taiteilijasta, jonka yksityinen elämä työn rinnalla on ollut tapahtumarikasta. Vaikka Martta Wendelin itse kuvailee, että kohtalo on ohjannut hänen elämäänsä, ajattelen itse kuitenkin, että ei hän tunnu mitenkään ajelehtineen vailla määrää ja suuntaa, vaan hänen matkansa on ollut tavoitteellista, suunnitelmallista ja hyvin tuloksellista.

Olimme elokuun alussa Martta Wendelin seuran hallituksen kanssa ideariihessä Mäntyharjulla ja valmistauduin niihin päiviin selailemalla kirjahyllystäni löytyvää ”Martasta kirjoitettua” ja jouduin jälleen ihmettelemään, miten” täynnä elämää” taiteilijan pään täytyi olla. Hän joko näki kaunista kaikessa mihin katsoi tai ainakin hän muutti sen kauniiksi kuvatessaan. Siihen aikaan, kun hän eli nuoruuttaan ja aikuisuuttaan, oli monien ihmisten elämä usein raskasta ja köyhää, oli sairauksia ja puutetta lähes kaikesta mitä tarvitaan inhimilliseen elämään, mutta Martta Wendelin ei kuvannut aikansa ankeaa puolta vaan hän tuntui löytävän kuvattavakseen huonostakin omenasta sen punaisen posken.

Muun muassa se, että lapset joutuivat usein tekemään raskasta työtä, oli tavallista vielä 1940-luvulla mutta Martta sai työnteon näyttämään iloiselta ja mukavalta. Tästä esimerkki vieressä olevassa piirroksessa, joka koristi Kotilieden numero 10 kantta toukokuussa 1941. Tällaisilla kuvilla luotiin uskoa parempaan huomiseen muun muassa sota-aikaan.

Mäntyharjulla kuulin muutamia eläviä tarinoita taiteilijan elämästä, joka ei todellakaan ollut ruusuilla tanssimista ja vaaleanpunaisen samppanjan juomista aamiaisella vaan usein raskasta työntekoa ja arkisia paineita, niin kuin meillä kaikilla. Ihailtavaa on se, että se ei koskaan näy hänen töissään.  Pohdin, että joko se on taiteilijan ehdotonta ammattitaitoa tai sitten se johtuu hänen positiivisesta luonteen laadustaan.  Vai johtuneeko molempien yhdistelmästä. Se jää minulle ikuiseksi arvoitukseksi.

Ideapäivämme oli elokuun viiden ja kuuden päivä. Samoina päivinä, lähes sata vuotta aiemmin oli Marttakin ollut Etelä-Savossa, luomassa uutta.  Hän oli ollut ystävien uudessa kesäpaikassa Ristiinassa, kylässä, joka sijaitsee noin puolen tunnin ajomatkan päässä meidän majapaikastamme Mäntyharjulla, Villa-Aurorasta.

Lähdimme matkaan ajatuksena löytää Martan jalanjäljille ja etsiä, josko löytäisimme vielä sen portin, joka Martan tiedetään maalanneen omalla matkallaan tuolloin, liki vuosisata sitten.  Tuntui oudolta ajatella, että hän oli kulkenut siellä ja etsinyt jotakin itselleen niin merkittävää, että haluaa ikuistaa sen.

Puolen tunnin kiemuraisen automatkan ja muutamaan muun tutustumiskohteen jälkeen uskoimme löytäneemme Mäntyharjun kirkon kiviaidasta ”sen portin” jonka Martta on kuvannut. Tai ainakin löysimme kiviaidasta portin, jonka saatoimme yhdessä todeta olevan riittävän samanlainen kuin Martan työssä.

Taas ihailin Martan valintaa siitä, mitä hän halusi tallentaa: hän ikuisti kirkon hienon portin, ei hautoja, ei muistomerkkejä vaan sen, minkä kaikki näkevät kirkkoon tullessaan tai kirkon ohi kulkiessaan, hienon portin.

Piirtäjä Kari Suomalainen on joskus nimittänyt Martta Wendeliniä ” köyhän kansan Schjerfbeckiksi” ja sanonut, että Martta Wendelin on ehdottomasti tunnetuin suomalainen taiteilija. Perusteluksi väitteelleen hän sanoi, että Martan töitä on lähes jokaisessa Suomen kodissa, ja se on ainutlaatuista. Postikortteja, lehtien kansikuvia, kirjojen kansia, muotokuvia, piirroksia ja maalauksia löytynee varmaan meidän kaikkien muistoista ja mielikuvista. Paljon tärkeitä kuvia, joilla on tallennettu suomalaista mielen maisemaa ja ihan konkreettisestikin nostettu näkyviin ja kuvattu talteen tulevillekin sukupolville tärkeitä asioita. Niitä juuria, hyväsydämisesti.

Kun ajelimme tuona kauniina iltapäivänä tuntemattomalla tiellä ja katselin maisemia siinä ajaessani, mietin, kuinka oikeassa Kari Suomalainen aikanaan olikaan.  Mielestäni hän olisi voinut lisätä vielä, että Martta Wendelin maalasi positiivista ja kaunista arkea suomalaisille. Uskon, että hänen kaunis taiteensa viehättää ja tuottaa iloa myös muualta tänne Suomeen kotoutuneille ja kotoutuville, koska kauneus on puolueetonta, se ei ole milloinkaan ketään vastaan suunnattua vaan taiteilija tekee palveluksen katsojille muuntaessa arjen kauniiksi.

Martan hyväntahtoisesti kuvaama kotimaamme ja sen arki korostuvat erityisesti nyt korona-aikana kun meidät suomalaiset on ”rauhoitettu” pysymään omissa oloissamme omassa maassamme. ”Kotoilu” on päivän sana ja siihen mallia voimme ottaa Martan arjen kuvauksista. Yritetään nähdä arki kauniina ja nauttia siitä. Nykytekniikalla voimme tallentaa muistomme digitaalisiksi ja ne säilyvät tuleville jälkipolville, yritetään löytää niitä tavallisia arjen asioita kuvattaviksi niin kuin Martta Wendelin teki aikanaan, positiivisesti.

Hyvää ja tunnelmallista elokuun loppua meille kaikille toivoo Kirsi S-R