Syyskuun blogikirjoitus

Hyvät Martta Wendelinin ystävät, toivottavasti olette nauttineet kuluneesta kesästä yhtä paljon, kuin Martta aikoinaan iloitsi kesästä 1973. Silloinkin heinäkuu oli helteinen. Elokuun alussa Martta istahti alas kotonaan Annivaarassa ja otti kirjepaperia ja kynän eteensä. Hän oli tuolloin 79-vuotias, edelleen aktiivisesti aikaansa seuraava ja ahkerasti työtä tekevä taiteilija.

Heinäkuun hän oli kuitenkin pitänyt lomakuukautena, mutta jo seuraavana päivänä (6.8.) oli tulossa muotokuvamalli – yksi lukuisista sinä syksynä. Marraskuisen 80-vuotis syntymäpäivänsä Martta oli alun perin aikonut viettää matkoilla, sillä suuren huomioon kohteena oleminen ei ollut hänelle mieluisaa. Toki hän mielellään vietti niin nimipäiviään kuin syntymäpäiviäänkin lähipiirin eli perheensä, Tyttökerhon ja muutamien muiden ystävien kanssa. Mutta erilaiset median yhteydenotot haastattelupyyntöineen olivat hänelle raskas velvollisuus, josta hän mieluiten olisi aina kieltäytynyt.

Vuosien varrella hän onneksi sentään aina joskus suostui lehtihaastatteluihin, jotka lähes kaikki löytyvät Martta Wendelin Seuran arkistosta. Sen sijaan television haastatteluun hän ei suostunut millään – vaikka jopa Martan suuresti kunnioittama Vaasan hovioikeuden presidentti Paavo Alkio (ku

va 1) sitä häneltä pyysi. Tässä asiassa Martta oli ehdoton ja tavallaan se on hyvin ymmärrettävää, kun tietää hänen huonon kuulonsa. Olisi varmasti ollut stressaavaa mennä haastateltavaksi, kun ei voi olla varma, että kuulee kunnolla kysymykset.

Tässä otteita Martan 5.8.1973 Paula-äidilleni kirjoittamasta kirjeestä:

”Rakas Paula.

Kiitos kaunis oikein tuplasta onnittelusta. Oli minulla oikein nimipäivät, aivan pienet vaan. Koetimme saada Hannan mukaan, mutta hän ei jaksanut tulla. Illalla tulivat Oivot ja Airi Kari. He aikovat myydä tuon palstansa, kun ei se kiinnosta ketään nuorista. Ja Airi on liian vanha, hukkaan siis menivät hänen unelmansa. – Tämä meidän Annivaaran asemakaavamme on nyt lopultakin ratkennut. Tämä on määrätty haja-asutus-alueeksi. Maantien toisella puolella on kaavoitettu alue. Meille se merkitsee sitä että saamme rakentaa mielemme mukaan, mutta emme saa aravalainaa jos rakennamme. Kumpa ne vetäisivät meille vesijohdon ja viemärit, mutta sitä kai saamme odottaa. Kaikkien meidän kaivomme ovat tyhjinä, jotakin sakeata pohjavettä tulee kraanasta. Olen saanut Olleilta juomavettä. Mutta täytyy pyytää kunnalta vettä. Parina viime päivänä on silloin tällöin ropsahtanut vettä ukkosen mukana. Mutta muuten oli koko heinäkuu hellettä.

Nyt se minun ”lomakuukauteni” sitten on mennyt. Huomenna tulee malli. Ja sen jälkeen malli mallin perään. Helenalla alkaa työ huomenna. Tuula on kotona lasten kanssa ja hoitaa ruoka-asiat. Olen vähän keitellyt hilloja, mutta viinimarjat ovat vielä tekemättä. (kuva 2) – Olen nyt sitten alistunut jäämään kotiin syntymäpäiväkseni. Täytyy ottaa se niin vaatimattomasti kuin suinkin. Ei suinkaan tällaiselta vanhalta taiteilijalta voi mitään kummia odottaa. Mikä minua surettaa, on se että tuosta englantilaisesta ruoka-astiastosta on vain neljä kahvikuppia käyttökelpoista, kahdessa on särö reunassa. Niitä kun ei enää näy saavan Suomesta, ja minulla ei ole ketään tuttavaa Englannissa joka ehkä voisi hankkia lisää ½ tusinaa. On vaan niitä täyssinisiä kiltakuppeja, ja saa kai tyytyä niihin.

Kuulehan, Paula, lähetän nyt viikon alussa postipaketissa sen Forsythian, josta on ollut puhetta. (kuva 3) Se on oma taivukkaasta kasvattamani taimi. Se ei ole täyskasvuinen, sen oksathan tulevat . 1½ metrin pituisiksi. Mutta tämä kukki jo kauniisti keväällä. Kun varaat sille paikan, huomaa, että sen oksat kasvavat rennosti leveyttä, kaiva se yhtä kauas seinästä kuin koristeomenapuusi. Äläkä anna sen alussa kuivaa. Minäkin istutin nuo pensaat viime vuonna elokuussa nykyisille paikoilleen ja ne kukkivat heti keväällä. Toivotaan parasta.

Ja paljon paljon rakkaita terveisiä meiltä teille kaikille. Martta

 

J.K. Minun luonani kävi eräs pariskunta tilaamassa poikansa (15 v) kuvan, kun isä ensi vuonna täyttää 50 v, hänelle lahjaksi. Kun siinä juteltiin, tuli ilmi että mies (pastori?) oli Laihialta kotoisin. Hän näki tuon silta-kuvan Laihialta ja tunsi sen ja pyysi minua maalaamaan sen hänelle. (kuva 4) Silta on nyt purettu ja uusi betonisilta tilalla. Hän kysyi miten Aini Pukkinen jaksaa – kertoi koulupoikana asuneensa teillä ja kysyi Irjasta. Nykyään he asuvat Lahdessa. Maailma on pieni. Kerro mummalle!”

Kirjeen lopussa oli vielä pitkä tarina eräästä Marttaa suuresti järkyttäneestä asiasta, mutta sen hän oli kertonut luottamuksellisesti eikä varmaankaan olisi halunnut sitä julkaistavan. Kunnioittakaamme siis hänen yksityisyyttään, kuten myös Päivi Ahdeoja-Määttä teki Martan elämänkertaa kirjoittaessaan. Tätä erittäin ansiokasta kirjaa on vielä saatavilla mm. Martta Wendelin seuralta, Erkkolasta ja Suomalaisesta kirjakaupasta (kuva 5).

 

 

Nimipäivät ja onnittelukukat Sinulle nimipäiväsankari!

Istun tässä naistenviikon viimeisenä päivänä kirjoittamassa tätä kirjettä Sinulle, jonka nimipäivä osui tälle 18-24.7 ajanjaksolle tai jollekin muulle tämän vuoden päivälle. Hyvää nimipäivää Sinulle!

 Poimin kesän aikana usein luonnonkukkia, kimppu toisensa jälkeen. Rakastan sitä. Alkukesällä on ojat ja pellonpientareet täynnä hentoja ja vaaleita värejä. Kohti keskikesää mentäessä kimput tummenevat ja lajit harvenevat. Ainakin niiden kukkalajien määrä pienenee, joita haluaa tuoda sisään huoneeseen voimakkaan hajun tai pikku ötököiden harvennettua mahdollisuuksien määrää. Mietin usein kukkia kerätessäni, kenelle kulloisenkin kimpun antaisin. Joskus löytyy joku tuttu nimipäiväsankari, joskus voisin antaa sen jollekin vastaantulijalle. Viimeisen kimpun, jonka poimin pari päivää sitten, olisin antanut Joe Bidenille. Onnitteluksi vaikeasta päätöksestä ja toisaalta lohdutukseksi. Vaan enpä ruvennut kimppua Valkoiseen Taloon lähettämään. Tässä kuluneella viikolla jokaiselle kimpulle löytyi helposti kohde. Naistenviikolla on jokaisena päivänä joku tuttu, joka olisi voinut kimpun saada. Tänään ( 24.7) sen olisi saanut Tiina-siskoni, jonka kanssa olemme jakaneet nimipäivän aina tai kollegani Martta Wendelin seuran hallituksessa, Tiinakaisa L-L.   Tänään en kimppua poiminut, laitoin vain matkaan lämpimiä ajatuksia.

Perjantaina naistenviikon jo loputtua ja Jaakon juhlittuaan omia nimipäiviään, on aika kerätä kimppu Martalle. Ja nyt pääsen asiaan. Usein kukkia poimiessani ajattelen, että mitenhän Martta mahtoi kimppunsa rakentaa. Käyttikö kesän eri kukkivien kukkien kausia maalattaviin kimppuihin? Poimiko satunnaisesti mikä vain silmää miellytti vaiko systemaattisesti sovitellen värejä, muotoja, kukkien eri kehitysvaiheita vai kuinka ihmeessä? Katsellessani lasten kukkien keräämistä, huomaan, että he poimivat satunnaisesti eteen tulevia kukkia, eri pituisia varsia, heiniä, varpuja, risuja etc. Kimpuista tulee luonnostaan kauniita, jotenkin sopivia. Itse yritän sommitella, kiertelen ja kaartelen kukkia ja mitä kulloinkin ja yritän saada niistä luonnollisen näköisiä ja niistä tulee aina vähän teennäisen tuntuisia. Pömpöösejä.

 Kun sitten istun olohuoneen nojatuolissa ja katselen Martan kukkatauluja, asetelmia tai suoraan kukkamaasta maalaamia, niissä on aina tietty rauha, symmetria, sopivuus. Ne on aseteltu tai asettuneet luonnollisen näköisesti. Yksi kukka ja vihreää tai villinä ” rehottavat unikot” tai perinteinen kesäkimppu maljakossa. Niin sopusuhtaista ja rauhallista. Onkohan Martta maalatessaan miettinyt jotakuta henkilöä kenelle kimpun tai tässä tapauksessa taulun antaisi. Vai maalasiko hän joskus kimpun itselleen. ”Hyvää nimipäivää Martta. Tässäpä kaunis heinäkuun loppupuolen kimppu Sinulle, nimipäivänäsi.” Sen tiedän, että hän rakasti puutarhakukkia mutta keräsi myös luonnonkukkia. Ja mistäkö sen tiedän? Kun katselen hänen kukkatöitään, näen, että siellä on usien puutarhassa kasvatettujen kukkien höysteenä luonnonkukkia

Kanttarellimetsässä mietin, onkohan Martta maalannut koskaan keltavahveroa. Siinä vieressä oli juuri kukkaan puhjenneita kanervia. Mikä väriyhdistelmä! Onkohan Martta koskaan maalannut kanervaa, syvenevien kesävärien kuningatarta? Sen vieressä auringossa kanttarelli loisti kuin pieni aurinko. Upeaa!

Takaisin nimipäiviin. Nyt tulevana perjantaina vietetään siis Martan nimipäiviä Erkkolassa, Rantatiellä. Tarjolla on kahvia ja jotakin sen kanssa. Mehuakin saa. Toivotaan, että sää suosii meitä kuten oikeastaan koko kuluvan kesän on tehnyt. Poikkea Sinäkin kahvilla. Pannu on kuumana klo 13-15.

 

Ystävällisin terveisin Kirsi Sukula-Ruusunen, Martta Wendelin Seuran puheenjohtaja

 

 

Suopellon asukkaita ja tarinoita

1907

Suopellon huvila Tuusulan Rantatien tuntumassa on nähnyt monia asukkaita yli sadan vuoden ajan. Huvila siirrettiin Helsingistä, Kallion kirkon vierestä Kallio-Kuninkalan työväen asuinrakennukseksi. Tilaaja oli K.A Paloheimo, joka isännöi Suopellon läheisyydessä olevaa Kallio-Kuninkalan tila

a. Siellä tarvittiin paljon työväkeä, koska lähes kaikki maataloustyöt tehtiin ihmisvoimin vielä siihen aikaan.  Mieheni isä oli agrologi-opintoihin liittyen 20-30 luvun taitteessa tilalla kesäharjoittelijana ja silloin risusalaojitettiin Kallio-Kuninkalan peltoja.

 

1920-luku

 Huvila uusittiin vuonna 1923 arkkitehti Martti Paalasen piirustusten mukaan K.A Paloheimon pojan Paavo ja Anni Paloheimon perheen kesäasunnoksi. Anni oli Pekka Halosen vanhin tytär.

 

1930-luku

Taloa vuokrattiin 30-luvulla Eemil Nestor Setälän leskelle ( Kristine Thompson) ja hänen tyttärelleen, kun Setälä kuoli 1935. Tytär Ursula oli hyvä ystävä ja koulutoveri Kirsti Paloheimon kanssa, joka oli Paavon ja Annin vanhin tytär. Tässä vaiheessa Anni ja Paavo asuivat Helsingissä, minne leski myöhemmin muutti tyttären kanssa. Huvila jäi taas suvun yhteiseksi kesäasunnoksi.

 

1930-40-luku

Martta Wendelin muutti keväällä 1938 Suopellon huvilaan. Ensin oman äidin kanssa ja sitten 1943 perhe kasvoi kasvattitytär Helenalla. Lähes kymmenen vuoden ajan oli Suopelto heille koti ja turvapaikka sotavuosina. Mutta paljon muutakin. Martta eli elämänsä parhaita ja työntäyteisiä työvuosia, niin taidemaalarina kuin kuvittajana.

Martta teki maalausmatkoja eri puolelle suomea, mutta erityisen paljon pohjanmaalle. Helena oli Ida-äidin seurana ja talo ja puutarha oli hoidossa. Puutarhasta saatiin ruokatalouteen yrttejä, omenoita, perunoita ja muita juureksia. Ja tietysti kukkia silmän iloksi ja taulujen aiheiksi. Ja itse Suopellon huvila pääsi Martan taulun aiheiksi, josta voimme nyt tarkastella miltä huvila näytti vaikka 30-luvulla. Ja ympärillä olevat Tuomalan kylän asukkaat on kuvattu monissa muotokuvissa, mitä sukulaiset tilasivat, kun täytettiin pyöreitä vuosia.

Martta muutti omaan Annivaaran huvilaan vuonna 1947 Suopellon läheisyyteen. Nyt taloja erottaa 50-luvun lopulla rakennettu tie no 145.

1950-70-luvut ja 1980-90 luvut

Suopellon huvila oli 40-luvun lopulta  50-luvun alkupuolelle siirtolaisten asuttama vuosia, kunnes Anni ja Paavo Paloheimo muuttivat sinne pysyvästi Paavon jäädessä eläkkeelle ja koti siirtyi Helsingistä Tuusulaan. Paavo Paloheimo kuoli 1977 ja Anni jäi yksin Suopellon asukkaaksi. Annin tytär Kirsti Paloheimo jäi opettajan työstään eläkkeelle 80-luvulla ja muutti äidin turvaksi Suopeltoon. Anni kuoli 1993 ja Kirsti jatkoi asumista yksin Suopellossa. Loppuvuosina hänen turvanaan oli sisaren poika Eero, Kirstin kuolemaan asti vuoteen 1999. Itse sain nauttia Kirstin kahvin kanssa tarjoamasta voileivästä, jossa oli siihen aikaan itselleni eksoottista päällistä: vaalea leipä, sipaisu rasvaa, salaatinlehti, paljon Italiansalaattia ja päällä vielä persiljaa. Tämä herkku oli tarjolla, kun olimme olleet Kirstin asioilla ja tarjosin hänelle autokyytiä.

1980-luvulta asti

Nyt taloa asuttaa Anni ja Paavo Paloheimon tyttären poika, korutaiteilija Eero Lintusaari vaimonsa kuvataiteilija Silja Purasen kanssa.

Joten elämä jatkuu Suopellossa mitä voimallisemmin…  hoidetaan taloa ja puutarhaa, kasvatetaan yrttejä ja kukkia ja tehdään ennen kaikkea taidetta.

Tätä taidetta on parhaillaan nähtävillä Tuusulan Rantatiellä Erkkolan huvilassa, missä on Eeron ja Siljan osittain retrospektiivinen näyttely heidän taiteestaan nimellä Tarinoita ajasta, havaintoja ja tulkintoja ympäröivästä maailmasta, lähellä ja kaukaa.

 

Leena Jäntti

 

Kirjoita postikortti

Muska lauloi 90– luvulla: “Kirjoita postikorttiin, vieläkö tullaan kohtaamaan, vie se lähimpään laatikkoon”. Postikortteja on lähetetty Suomessa jo yli 150 vuotta. Minun muistoni liittyy kuvassa olevaan postikorttiin noin 50 vuoden takaa. Someviestien aikana ilahduttaa oikea postikortti. Oikea postikortti saapui luokseni viime vuonna. Ei se tullut postissa, vaan toimitettiin minulle kotiin. Eikä se ole mikä tahansa kortti, vaan Martta Wendelinin maalaama postikortti, jonka olin lähettänyt hyvälle ystävälleni Hilkalle 2.8.1973.

Tämä kortti vie ajatukset nuoruuteen ja niihin tunnelmiin. Tänä päivänä on suloista muistella tuota kesää, jonka kortti nosti mieleen. Kortissa nuori mies katselee aidan takaa taloa. Ruusu roikkuu kädessä, puukko on tupessa vyöhön kiinnitettynä. Komeat vaatteet nuorella miehellä, takki rennosti olkapäälle heitettynä. Talon ovi on tiukasti kiinni, pihalla ei näy ketään. Kortissa teksti: “Yksi ruusu on kasvanut laaksossa joka kauniisti kukoistaa, yksi kulkijapoika on nähnyt sen, eikä voi sitä unhoittaa”.

Korttiin on kirjoitettu ystävälle viesti: Terveisiä ja kiitoksia kirjeestä. Tänä kesänä minulla ei tule kirjoitettua kenellekään, mutta päätin kuitenkin muistaa sinua näin ihastuttavalla kortilla: ostin tällaisia oikein sarjan (yhtä fiksuja kaikki) … Terveisiä kehityksen pohjoisesta osasta!

Tämän kortin viehätys on ollut 18-vuotiaan nuoren naisen silmissä komea mies, joka katselee kaihoisasti kartanolle. Kartanon suljetun oven takana vanhempi väki vartioi yhtä “ruusua” kulkijapojilta. Kartano muistuttaa kovasti kesänviettopaikkaani. Sinne ei kyllä kulkijapoikia eksynyt, sen verran syrjässä tila sijaitsi. Kehityksen pohjoisella osalla viitataan sinne, missä nuoren mielestä kehitystä ei ole, eikä tule olemaankaan. On vaan pitkästyttäviä kesäpäiviä, syksyn ja koulujen alkamisen odottamista.

Aika kuluu hitaasti juhannukseen. Juhannuksena sentään jotakin tapahtuu. Tulee kesävieraita. Naapuritalot täyttyvät iloisista äänistä. Valmistellaan kesän juhlaa, leivotaan, siivotaan ja laitetaan juhannuskoivut portaiden molemmille puolille. Saunotaan koivun tuoksuisessa saunassa. Kokolle kokoontuu nuoret ja vanhat. Valvotaan aamuun asti. Tuvan vintillä naurua riittää niin, että vanhemmat tädit käyvät närkästyneinä kieltämässä kikattamasta kello 3 yöllä. Sekös naurattaa vielä enemmän.

Kortit ovat aina viehättäneet minua. Kortin lähettäjä on valinnut kortin juuri minua varten. Tai minä olen valinnut kortin henkilölle, joka on ajatuksissani. Kortti muistuttaa kortin saajaa jollakin tavalla tai kortissa oleva tapahtuma tai sanoma liittyy yhteiseen kokemukseen tai muistoon. Kortti voi muistuttaa tärkeistä asioista, ihmisistä, harrastuksista tai unelmista, toteutuneista tai toteumattomista.

Martan kortit ovat viehättäviä siksi, että ne herättävät ajatuksia. Kortit vievät mielen menneeseen maailmaan ja toisaalta tuovat muistot tähän päivään. Korttien kauneus on herkkää ja toiveikasta kuten Martan maalauksissa aina on.

Kesällä 2024 Valamon luostarin Martta Wendelin näyttelyssä koin iloa ja riemua koko näyttelystä, mutta etenkin korteista. Voisin kehystää niistä jokaisen ja ripustaa seinälle muistuttamaan korttien välittämästä valosta ja toivosta. Suomalainen postikortti on juhlansa ansainnut. Tiettävästi ensimmäisen suomalaisen postikortin lähetti 10.10.1871 Zacharias Topelius (Postimuseon www-sivut). Martta Wendelin ja Rudolf Koivu olivat varhaisimpia suomalaisia postikorttitaiteilijoita. Heitä voimme kiittää omanlaisen Suomikuvan luomisesta saksalaisten ja ruotsalaisten hallitsemille postikorttimarkkinoille.

 

Eija Kattainen

 

 

Lapsuusmuistoja ja ikisuosikkeja

 

Isotädilläni oli valtava tuohikontti täynnä hänen saamiaan postikortteja. Lapsuudessa hänen luonaan kyläillessä halusin usein katsoa ja tutkia niitä. Kontista löytyi ulkomailta lähetettyjä tervehdyksiä, sukulaisten yhteydenottoja ja juhlapyhiin liittyviä onnitteluja ja toivotuksia. Ulkomailta lähetetyissä korteissa kerrottiin useimmiten lomasäästä. Muutama sukulainen työskenteli joitakin vuosia Neuvostoliitossa, ja sieltä tulleissa korteissa kerrottiin myös arkipäivän kulusta ja tapahtumista. Vuotuisjuhliin liittyvistä korteista ovat mieleeni jääneet erityisesti pääsiäiskortit. Niiden aiheet ja värit kiehtoivat minua. Niissä oli kauniin hempeitä sävyjä, pupuja ja tipuja sekä tietysti kevätkukkia. Usein niissä oli kuvattuna suklaamunia ja muita pääsiäisherkkuja. Tädin luota sai niitäkin.

Toisen isotätini luona oli kaksi aarretta, joiden parissa vietin aikaa myös hiukan vanhempana. Toinen oli hänen puolisonsa pitämä leikekirja mielenkiintoisista – usein paikallisista – uutisista. Jaksoin lukea jopa kansainvälisen kynnyksen ylittäneen uutisen kaksipäisen vasikan syntymisestä aina uudelleen.  Toinen joka kesäinen ilo oli isotädin valikoima vanhoja aikakausilehtiä. Kotiliedet ja Hopeapeilit olivat suosikkejani, joiden kuvia tutkin tarkkaan. Olin kiinnostunut vaatteista ja ompelemisesta, ja etsin ideoita vanhoistakin lehdistä.

Olin myös hyvin innokas lukija samoin kuin äitini. Kun tuskailin lukemisen puutetta, äitini suositteli omia lapsuuden ja nuoruuden suosikkejaan, joita löytyikin kodin kirjahyllystä. Näin päädyin minäkin Anni Swanin teosten pariin. Ensimmäisenä luin Tottisalmen perillisen ja pidin siitä kovasti. Iiris rukka oli myös mieleeni ja nosti kyyneleet silmiini. Swanin teoksissa viehätti liikuttavien tarinoiden lisäksi se, että kirjoissa oli henkilöhahmoja, joilla oli sama nimi kuin minulla. Kirjoissa toistuva hyvän ja pahan välinen kamppailu sekä oikeudenmukaisuuden voitto sopivat alakouluikäisen arvoihin hyvin. Kirjojen sankarit olivat usein nokkelia, mutta hyväkäytöksisiä ja kilttejä tyttöjä, joksi itsekin itseni ajattelin. Tämä vahvisti ajatustani siitä, että niillä ominaisuuksilla selviytyy kyllä, jos haluaa. Sillä vastapuolena Swanin kirjoissa oli usein itsekeskeinen ja pöyhkeä henkilö. Tällaisia ihmisiä paheksuin minäkin.

Aloitin työni Tuusulan kunnalla vuonna 2018 ja työpisteeni oli Taidekeskus Kasarmilla. Siellä oli Martta Wendelin huone. Ymmärsin silloin, kuka oli kuvittanut lapsuusmuistoni. Martta Wendelin loi kuvan suomalaisesta arkielämästä ja myös juhlapyhien keskeisistä elementeistä. Wendelinin kuvitukset ovat kauniita, harmonisia ja niissä on pehmeät värit, jotka sopivat hyvin esimerkiksi pääsiäisen tunnelmaan. Wendelinin kuvat ovat kuin lapsuuden kesäsää, jolloin aina paistaa aurinko ja kaikki on hyvin.

Eräässä isotädin kontista löytyneestä kortissa oli isäni 1960-luvun alkupuolella lähettämä viesti. Kortissa luki ”Tulen huomenna puoli kuuden junalla”. Tällainen viesti kummastutti minua puhelimella viestimiseen tottuneena. Nyt se ja erityisesti usko postin nopeaan toimintaan tuntuu lähes käsittämättömältä. Siksi toivotankin näin virtuaalisesti kaikille hyvää paastonaikaa ja iloista pääsiäistä.

 

Ulla Kinnunen

Tuusulan Kulttuuri- ja museotoimenjohtaja

 

MARTTA WENDELIN 130 VUOTTA -JUHLAVUODEN TAPAHTUMAT

Martta Wendelin Seura on aktiivisen 22 vuoden toiminnallaan edistänyt ja ylläpitänyt rakastetun taiteilijamme elämäntyötä monin eri tavoin. Siispä tähän viime vuoden juhlavuoteen paneuduimme todella näkyvästi ja menestyksekkäästi. Seuraavassa kuvakavalkadi juhlavuoden tapahtumista. 

Seminaarissa Mäntyharjulla elokuussa 2020 suunniteltiin jo juhlavuotta 2023. Mukana olivat seuran hallituksen jäsenet. Ensimmäinen idea Uudessa Valamossa järjestettävästä juhlanäyttelystä.  Lisäksi tuli idea juhlavuoden kalenterista.

Martta Wendelin Seuran julkaisema vuosikalenteri 2023 sisälsi kuvia seuran laajasta taidekokoelmasta, jossa on noin 40 maalausta ja piirustusta.

Juhlavuoden päänäyttely Heinävedellä Uuden Valamon luostarissa ”Kultahiekkaa ihmisten poluille” avautui 5.3.2023. Näyttelyn avasi eduskunnan entinen puhemies ja nykyinen kansanedustaja Anu Vehviläinen. Myös luostarin Igumeni Mikael ja Tuusulan museon kulttuuri- ja museotoimen johtaja Ulla Kinnunen puhuivat tilaisuudessa. Luostarin kuoro esiintyi, ja näyttelyamanuenssi Päivi Ahdeoja-Määttä esitteli näyttelyn. Avajaisvieraita oli satakunta ja näyttely sai paljon kiitosta. Näyttelyä arvioitiin useissa sanoma- ja aikakauslehdissä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Martta Wendelin Seuran kesäretki suuntautui Valamoon ja Lintulan 6.-7. kesäkuuta 2023

 

 

Retkellä tutustuttiin Heinäveden Uuden Valamon luostarin tiloihin ja toimintaan munkki Stefanoksen johdolla.

 

Näyttelyssä nähtiin useita Martta Wendelinin 1930-luvun puolivälin Valamon maalausmatkoilla syntyneitä teoksia piiroksista maalauksiin ja kuvituksiin.

 

Päiväkoti Martta Wendelin Tuusulassa sai vuoden 2023 arkkitehtuurin Finlandia-palkinnon. Seura oli ollut mukana suunnittelu- ja rakentamisvaiheessa päiväkodin kuvasuunnittelun osalta. 

Taiteilijakoti Erkkolassa avattiin syksyllä näyttely ”Elämää Suopellossa” (4.10.2023 – 4.2.2024)

Näyttely kertoo Martta Wendelinin ensimmäisestä kymmenestä vuodesta Tuusulassa, jolloin hän asui vuokralla Suopellon huvilassa Rantatien varrella 1938-1947.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Martta Wendelin Seuran hallitus kävi Martan haudalla varsinaisena syntymäpäivänä 23. marraskuuta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Martta Wendelinin syntymäpäiväjuhla pidettiin seuran jäsenille Lottamuseossa 26. marraskuuta

Tervetuliaaksi juhlaan toivottivat seuran puheenjohtaja Leena Jäntti Tuusulan puvussa ja seuran varapuheenjohtaja Terhi Ahvonen Härmän Isonkyrön puvussa.

Juhlissa oli mahdollista ostaa uunituoretta Martta Wendelinin elämäkertaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Martta Wendelinin elämäkerran julkaiseminen Helsingin keskustakirjasto Oodissa 24.1.2024

Kirjan kustantaneen Docendon kustannuspäällikkö Heli Bergius haastatteli kirjan kirjoittajaa Päivi Ahdeoja-Määttää. Kirja on nyt tammikuun lopusta alkaen myynnissä kirjakaupoissa ja lainattavissa kirjastoista. Media on huomioinut kirjan julkaisua, mm. MTV:n Huomenta Suomi, YLE ja Helsingin Sanomat.

Lopuksi kiitoksia!

Kiitokset juhlavuoden yhteistyökumppaneille ja kaikille osallistujille! Kiitokset kirjaa avustaneille Alfred Kordelinin säätiölle ja Amerin Kulttuurirahastolle sekä näyttelyän tukemisesta Suomen Kulttuurirahastoa ja Tuusulan Museota. Lisäksi erityiskiitos Uuden Valamon luostarille ja kulttuurintuottaja Liisa Heikkilä-Palolle. Kiitokset näyttelyn avustajille, Valamon talkooporukalle, taideteosten lainaajille ja erityiskiitos Martta Wendelinin suvulle. 

 

Kuvat: Terhi Ahvonen ja Tuusulan Museo

Teksti ja suunnittelu: Satu Säilä, Terhi Ahvonen ja Päivi Ahdeoja-Määttä

 

 

 

Hyvää 2024 alkua Sinulle,

taas on takana yksi joulu ja edessä uusi vuosi. Vanha vuosi on taas kerran taputeltu ja jätetty selän taa. Sitä voi vilkaista peruutuspeilistä ja sille voi heilauttaa, kuin ystävälle, joka jää vilkuttamaan. Mutta katse kuitenkin tiukasti tulevaan.

Tavatessa tutun tai vieraan kanssa moni alkaa keskustelun säätilan ja siihen liittyvien ilmiöiden päivittelemisellä ja kertaamisella. ”Tänään on 2 astetta plussalla, tuuli on tauonnut ja puiden raskas lumitaakka on pudonnut öisen voimakkaan tuulen voimasta. Sää on mitä parhain lumiukkojen ja -lyhtyjen tekemiseen.”

Vuoden 2024 tammikuu alkoi ennätyspakkasilla. Kylmin tammikuu ehkä koko 2000-luvulla, kirjoittaa iltapäivälehden toimittaja. Mutta voiko sitä ennustaa, kun vasta muutama päivä on tätä vuotta kulunut. Säätila ja siitä puhuminen on kaikkialla maailmassa tunnettu ilmiö ja sitä on tehty aina. Keskustelu vieraan kanssa on helppo aloittaa säätilasta ja siihen kuuluvista ilmiöistä. Kylmää, kuumaa, kaunista, sateista, liukasta ja kuivaa, pakkasta, pyryä. Mitä milloinkin.

Martan päiväkirjaotteita selatessani huomasin, että säätila on kirvoittanut usein myös hänen kynäänsä kirjaamaan ylös sääilmiöitä.  Vuonna 1971 Martta kirjasi ylös: ”lumeton, jäinen, pimeä ja liukas tammikuu”, Martalla oli lastenhoitopuuhia Helenan lasten kanssa ja voin vain kuvitella kuinka haastavaa on viihdyttää ja pitää lapset ehjinä sellaisessa talvisäässä. Kymmenen vuotta myöhemmin Martta kirjoittaa ” mahdottomasti lunta” mikä tarkoittaa arkielämässä lumitöitä, harjanvarressa heilumista ja tämä kaikki, kymmenen vuotta vanhempana.

Sotatalvina vaivasi säätilan lisäksi nälkä, joka lisäsi kylmän tunnetta. Lunta oli paljon tai ei lainkaan. Sääkeskustelun rinnalle nousi keskustelu ruuasta tai oikeastaan sen puutteesta. Nämä aiheet hallitsivat silloin kirjeenvaihtoa ja muistiinpanoja. Näistä puhuttiin, kun tavattiin kylän raitilla tai naapurin kanssa postilaatikolla.

Nyt puhutaan nälän sijaan sään rinnalla energian säästämisestä ja energian hinnoista, ilmaston muutoksen merkityksestä sääilmiöissä ja ihmisten toimien vaikutuksesta luonnonilmiöihin. Tutkija sanoo, että nämä talven paukkupakkaset ovat normaaleja ilmiöitä täällä pohjoisella pallonpuoliskolla mutta meihin osuvat kuumat ja pitkät hellejakso kesällä ovat merkki ilmastonmuutoksesta ja tuovat haasteita tullessaan.

Nautitaan siis kylmästä ja lumisesta talvesta, valkoisesta kauniista maisemasta. Martan sanoin:

”…meillä on ihanaan täällä maalla. On kunnostettu sukset ja hankittu potkukelkat ja lumilapiot. (…) Aivan rupeaa lapsettamaan näin vanhoilla päivillä.”

Tämän Martta kirjoitti Suopellon talvesta vuonna 1939. Etsitään itsestämme se lapsenmieli, kaivetaan esiin potkukelkka, laitetaan jalkaan nastakengät, käteen nahkarukkaset ja päähän paksu pipo. Mennään pakkaseen ja lumeen, ollaan niin lapsellisia että.

Lähteenä käytetty Martan kirjeenvaihtoa, otteita päiväkirjoista sekä kirjaa Sadun ja toden maailmasta

Seuran sihteeri Kirsi Sukula-Ruusunen

 

JOULUN TUNNELMIA MARTAN TAPAAN

 

Tänä vuonna olemme juhlineet Martta Wendelinin syntymän 130-vuotisjuhlaa. Päätapahtuma, Uuden Valamon luostarissa esillä oleva näyttely ”Martta Wendelin – kultahiekkaa ihmisten poluille” jatkuu vielä ensi vuoden puolellekin. Sen on nähnyt jo yli 16 000 ihmistä ja sinne vaihdettiin syksyllä jouluaiheisia teoksia nähtäville. Martan syntymäpäiväksi 23. marraskuuta saatiin uunituore Docendon kustantama elämäkerta painosta.

Nyt voimme tyytyväisenä onnistuneeseen juhlavuoteen valmistautua joulun viettoon. Suomalaisen joulun kuvaston luojana Martta Wendelin voikin johdattaa meidät joulun tunnelmiin muutamilla kuvituksillaan.

1900-luvun ensi vuosikymmeninä joulukortit ja lasten joululehdet toivat koteihin näkymät joulun vietosta kodeissa, joulutontuista ja joulupukeista Lucia-neitoihin asti. Tyylillinen esikuva nuorelle kuvittajalle postikortteihin tuli etenkin ruotsalaiselta Jenny Nyströmiltä, ruotsalaisen tonttuhahmon luojalta. Myös muut ruotsalaiset kuvittajat Carl Larssonia, John Baueria ja Elsa Beskowia myöten antoivat vaikutteita jo aiemmille suomalaisille kuvittajille kuten Venny Soldan-Brofeldtille.

Martta Wendelinin 1920-luvun postikorteissa joulun vietto on keskiluokkaisen vaurasta ja kaupunkilaista muistuttaen ruotsalaisista esikuvista. Tonttuhahmot ovat hoikkia ja pelkistettyjä ja vasta myöhemmin 1930-luvulla esiintyy pulleampia ja leppoisia joulupukkeja punanuttuineen. Joululehdissä saattoi olla realistisempiakin joulusatuja ja niissä näkyi joulun viettoa tavallisissa perheissä kuten sadussa Ihme, jonka eräässä kuvituksessa on kuvattuna joulukuusien myyntiä kaupungissa ja lunta satelee tunnelmallisesti. Maagista joulunviettoa on esimerkiksi Aili Somersalon Jukka-Pekka ja puurokauha -sadussa, jossa puuroa ammennetaan jättimäisestä padasta tontuille.

Jouluaaton mysteeri on Jeesus-lapsen syntymän ihme, jota Wendelinkin kuvasi joissain postikorteissaan tai muun muassa kirjan Joulun ilosanoma -kuvituksissa 1955. Jouluaamuna maaseutuyhteisöissä oli tapana lähteä aikaisin aamulla reellä joulukirkkoon heti aamunavetan jälkeen, ja rekiaiheita on esiintynyt lehtien kansikuvissa ja korteissa. Lapsille joulun suuria ihmeitä olivat paitsi tontut ja joulupukki, myös hienosti koristeltu ja aidoin kynttilöin valaistu joulukuusi, jota Wendelinin eräässä kuvituksessa carl larssonmaisesti kuvatut lapset kurkistelevat salin oven raosta. Aattoiltana saapui vihdoin joulupukkikin lahjasäkkeineen. Etenkin joululehtien kansikuvissa on näkynyt näitä pulleita joulupukkeja joko kuusen luona tai oveen koputtamassa. Saattoi sodan aikaan joulupukki laskeutua laskuvarjollakin lumihankeen lahjoineen kuten Pääskysen joulukontin kansikuvassa sotajouluna 1943.

Martta Wendelinin omasta joulunvietosta on säilynyt tietoa eniten Annivaaran ajoilta Tuusulassa. Helsingin aikoina Martta saattoi äitinsä kanssa viettää joulunpyhiä Axel-veljensä perheen kanssa Helsingissä. Tuusulassa oma koti tarjosi toisenlaisen joulutunnelman joulukuusineen ja kasvattitytär Helenan kasvavan perheen kanssa. Martan joulu oli nyt isoäidin joulua lahjahankintoineen ja lasten joulua valmistellen.  Vuoden 1975 joulusta Martta kirjoitti kirjeessään Paula-ystävälleen, sen menneen ”hiljaisesti, laiskasti ja unisesti”. ”Ei meillä ole ollut mitään jouluvieraita. Ystävät kävivät jo ennen pyhiä tuomassa joulukukkansa. Hyasintit tuoksuivat kuten jouluna ainakin. Poltimme joulukuusta, kuuntelimme Tapion soittokoneista joululauluja ja söimme jouluateriat täällä mumman pöydän ääressä. Toi joulupukki lahjojakin, mutta vaan tarpeellisia. Irja-serkku lähetti Mikkelistä minulle kävelykepin, oikein Instrumentariumista hankitun (…). Inari toi minulle jouluksi tekemänsä liha-riisipiirakan, juuri uunista otetun.” Joulu 1972 oli vaarassa olla hyvinkin köyhä, ja Martta oli päättänyt hankkia kaikille vain yhden lahjan. Sitten yllättäen ”joulupukin käyttämä” vanha pärekori alkoikin täyttyä ystävien, naapurien ja lasten kummien lähettämistä lahjoista. Helena etenkin sai ruokalahjoja naapureilta ja lahjan Tuusulan Lions Clubilta. Irja-serkkukin Mikkelistä lähetti lahjojen sijasta rahaa. Martta totesi kirjeessään Paulalle: ”Kun hätä on suuri, on apukin lähellä. Sen minä olen kokenut monta kertaa elämäni varrella. ”

Vuoden 1965 joulu oli etenkin antoisa. ”Kyllä oli minulla aivan ainutlaatuinen joulu – ei mitään joulutouhua, ei leipomista, ei paistamista, ei pakettien lähettämistä. Helena paistoi valtavan kinkun ja antoi siitä minulle, pappilasta tuotiin kaakku, Gurli se lähetti kauniin niinestä tehdyn jouluseppeleen. Mitäs minä muuta tarvitsinkaan. Täällä oli mummalla joulukuusi ja lapset olivat paljon täällä alhaalla.” Usein Martan joulua ilahduttivat hyvät kirjat, taidekirjoista elämäkertoihin. 1940-luvulla kustantajat usein lähettivät työntekijöilleen myös hyviä kirjoja, myöhemmin niitä tuli ystäviltä.

 

Päivi Ahdeoja-Määttä

 

 

MARTTA WENDELIN JA KANGASNIEMI

Viime kesänä sain olla viikon Valamon luostarissa Martta Wendelinin ”Kultahiekkaa ihmisten poluille” -näyttelyn näyttelyvahtina. Lukuisten kävijöiden tavoin ihastelin Wendelinin taidetta ja kuvituksia. Mietin, olisiko mitään mahdollisuutta pitää Wendeliniä esillä kotikunnassani Kangasniemellä. Löytyisikö mitään, mikä yhdistäisi Wendelinin Kangasniemeen? Ilokseni löysin kaksi linkkiä: Anni Swan ja Maija Konttinen.

Ensimmäinen Martta Wendelinin kuvitus, joka ilmestyi painettuna, oli vuoden 1918 Joulukukka-lehdessä. Tätä lehteä toimitti kirjailija Anni Swan, joka vietti kesiään Kangasniemellä Rämiäisten saaren Kotavuoressa yhdessä kangasniemeläissyntyisen puolisonsa, runoilija Otto Mannisen ja lastensa kanssa.

Kun Martta Wendelin aloitti vuoden 1919 alussa työnsä WSOY:n kuvittajana Porvoossa, ensimmäinen laajempi kuvitustyö oli Anni Swanin nuorisoromaanin Iris rukka kuvittaminen. Nuorten romaaneihin ei yleensä tehty sisäkuvituksia, mutta koska Swanin ensimmäinen nuorten romaani Tottisalmen perillinen oli saanut erinomaisen vastaanoton, kustantaja tilasi Wendeliniltä Iris rukan kolmanteen painokseen (1919) kansikuvan lisäksi myös sisäkuvituksen. Samalla kirjan nimi, joka alkuaan oli ollut Iris rukka koululaistarina, pelkistettiin muotoon Iris rukka.

Swanin seuraavan nuorten romaanin, eteläsavolaiseen maalaiskirkonkylään sijoittuvan Kaarinan kesäloman, kanteen Wendelin piirsi samaa herkkää ja haurasta tyyliä olevan kuvan kuin oli vuoden 1919 Iris rukan kansikuva. Kirjan maalaiskirkonkylän esikuvana on ollut Kangasniemi.

1930-luvulla Swanin nuortenkirjat painettiin uudelleen Kootut kertomukset -sarjaksi ja tämän sarjan yhtenäisen ulkoasun loi Martta Wendelin. Monelle ovat tuttuja nämä kansikuvat, joissa teksti on sinapinkeltaisella pohjalla. Osaan kirjoista, kuten Iris rukkaan ja Kaarinan kesälomaan Wendelin piirsi kokonaan uuden kansikuvan. Kaarinan kesäloma -kirjan kanteen Wendelin on kuvannut Kaarinan kiipeilemässä vaarallisesti Eräsaaren kallioisissa maisemissa. Kirjassa saaren esikuvana on ollut Kotavuoren lähellä sijaitseva Paatsalon kivikkoinen saari.

Sarjaan kuuluvat myös kirjat Ollin oppivuodet, Pikkupappilassa, Ulla ja Mark, Sara ja Sarri, Sara ja Sarri matkustavat. Sarjan yhdeksäs osa sisältää kaksi kertomusta, Me kolme ja Ritvan suojatit. Sarja täydentyi myöhemmin 11-osaiseksi, kun siihen lisättiin kirjat Pauli on koditon ja Arnellin perhe.

Kun Anni Swanin syntymästä vuonna 1975 tuli kuluneeksi sata vuotta, Kootuista kertomuksista julkaistiin uusi painos.  Tämän painoksen ulkoasua oli taiteilijalta lupaa kysymättä muutettu niin, että siinä oli alkuperäisestä kansikuvasta itse kuva, mutta nimitekstit oli muutettu aivan eri tyyliin ja kannen pohjaväri oli muutettu. Vuoden 1992 painoksessa kansikuvaan on jälleen palautettu alkuperäinen sinapinkeltainen pohja. Kirjaimet eivät tosin enää ole Wendelinin piirtämiä, vaan painokirjaimia, mutta hyvin lähellä alkuperäisiä.

Kun Wendelin lähti WSOY:ltä vuonna 1925, häneltä jäi kesken Anni Swanin Satujen kuvitus. Tämän työn saattoi loppuun Rudolf Koivu. Noin neljännes tämän vuonna 1933 ilmestyneen kirjan mustavalkoisista kuvista on Martta Wendelinin, loput Rudolf Koivun.

Anni Swan piti Martta Wendelinin töistä. Myös hänen toimittamassaan Sirkka-nimisessä lastenlehdessä, joka ilmestyi vuosina 1926–1945, etenkin sen joulunumeroissa, oli Wendelinin tekemiä kuvia.

Anni Swanin Legendoja-kirjaan (1929) Wendelin laati seitsemän mustavalkoista piirrosta ja neljä monivärikuvaa. Katariina Sienalaisen legendan kuvitukseen hän sai innoituksen vuonna 1927 tekemältään Italian-matkalta. Hän kävi Roomassa mm. Santa Maria sopra Minervan kirkossa, johon Pyhä Katariina Sienalainen on haudattu.

Italian-matkan peruja on myös Anni Swanin Sara ja Sarri matkustavat -kirjan kansikuva. Se muistuttaa elävästi Vesuviuksen juurella olevan pienen Amalfi-nimisen kaupungin rannikon näkymiä.

Vuonna 1931 ilmestyi Linda Pylkkäsen toimittama Kodin ja koulun ensimmäinen kirja, jonka kuvitus on tunnetuimpia Wendelinin aapiskirjan kuvituksia. Tähän aapiseen Kangasniemellä 150 vuotta sitten syntynyt monien koululaulujen sanoittaja, runoilija Maija Konttinen, on kirjoittanut kahdeksantoista runoa. Näistä kuusi, Joulupukki, Killi, Toko, Kissimirrin koulu, Repo-Mikon rangaistus ja Suomen lippu ovat saaneet Martta Wendelinin mustavalkoisen kuvituksen. Vuoden 1950 painokseen kuvitusta lisättiin huomattavasti. Konttisen Suomen lippu -runo sai tässä painoksessa uuden kuvan ja muutkin hänen runojensa kuvista vähän väriä.

Sunnuntaina 19. marraskuuta kerron Martta Wendelinin elämästä ja taiteesta Kangasniemellä tunnelmallisessa Villa Valoisan salissa (entinen Suurosen kauppatalo). Esillä on Wendelinin kuvittamia Kotilieden kansia, postikortteja ja Anni Swanin kirjojen kansikuvituksia. Seuraavasta viikosta lähtien myös Kangasniemen kirjastossa on pienimuotoinen Martta Wendelinin näyttely.

Sirkku Tolvanen, Dir. Cant.

Kuva: Martta Wendelinin kuvittamat Anni Swanin Kootut kertomukset. Keltapohjaiset kannet ovat vuoden 1992 painosta. Alimmalla rivillä vuoden 1980 ja 1981 painoksia, joissa on muutettu kansi.

 

SYYSPUUHIA JA SAIRASTELUA ANNIVAARASSA

 Martta Wendelin maalasi Syksyiset vaahterat -taulun syys-lokakuussa 1966 Nokialla vieraillessaan kummivanhempieni Irja ja Erkki Takalan perheessä. Näkymä on Pitkäniemen sairaalan päärakennuksen ikkunasta Takaloiden asunnosta ja takana näkyy Pyhäjärvi ja sairaalan osasto 2:n kulmaa. Edessä vaahtera, sembramäntyjä ja kuusien latvoja. Taulun omistaa nyt serkkuni Jukka Pekka Takala.

Mitä Martta Wendelin mahtoi ajatella syksystä? Miten hän koki kesän päättymisen ja talven tulon välissä olevan vuodenajan, joka ensin maalaa maisemat upeaan väriloistoon ruskan väreissä, mutta samaan aikaan syyssateet ja -myrskyt sekä varsinkin jo alkuillasta laskeutuva pimeys pakottavat ihmisen sisälle. Jälleen kerran haen vastausta kysymyksiini Martan äidilleni 1960-luvulla kirjoittamista kirjeistä:

” Nyt on niin, että päivät pimenevät jatkuvasti, – marras-, joulukuulla ei voi ajatellakaan muotokuvamaalausta, (eikä maalausta yleensäkään). Kuva olisi siis tehtävä lokakuun kuluessa, taikka lykättävä tammikuun puolelle. Aina voi sattua pimeitä sateisia päiviä, jolloin ei voi maalata, niin että suunnitelmissa on otettava sekin huomioon.” (25.9.1960)

    

Niinpä niin, loppusyksy ja talvi olivat liian pimeitä vuodenaikoja maalaamiseen. Tähän samaan asiaan Martta viittaa kirjeissään useita kertoja. Mieluiten hän maalasi kirkkaalla säällä tilassa, jossa valoa oli sopivasti. Olen itsekin huomannut, että erityisesti pastellimaalaukset myös valmiina tauluina ”syttyvät eloon”, kun valaistus on hyvä. Hämärässä huoneessa kauniinkin pastellimaalauksen värit voivat muuttua suttuisen ja ankean näköisiksi. Taiteilijalle, jolla oli erittäin tarkka värisilmä ja jonka elämäntyö oli ilahduttaa meitä muita kauniilla maalauksillaan, valaistusolosuhteet olivat äärimmäisen tärkeä tekijä. Ehkäpä syystalven pimeä jakso tarjosi hänelle myös sopivan levähdystauon luomistyöltä? Sitä emme voi varmuudella tietää. Toimettomana hän ei toki ollut tuolloi

nkaan, vaan teki ahkerasti muita töitä, kuten kirjeistäkin käy ilmi.

” Ja nyt olen taas kotona, jossa odottavat monenmoiset hommat. Ensimmäiseksi ryhdyin ulkotöihin ennen kuin maa pääsee jäätymään, istutin antamasi juuret ja joukon vaaleanvioletteja krookuksia, joita ostin Vaasasta, kaasin yhden kuusen, josta sain katetta aremmille kasveille. Ilma on ollut kirkas ja syksyisen kirpeä, ja nautin sanomattomasti tuollaisesta pikku hommasta, vaikka jäsenet tuntuvatkin taas oudokseltaan särkevän.” (28.10.1960)

Martta oli tuolloin 66-vuotias ja edelleen täysillä mukana työelämässä maalaten tilausmuotokuvia, kukkatauluja, maisemia jne. Lisäksi hän teki ahkerasti puutarhatöitä, käsitöitä sekä erilaisia kodin kunnostustoimia. Ja auttoi tietysti tarvittaessa myös Helenaa lasten kaitsemisessa. Seuraavan kevään kirjeessään hän kertoi olevansa ”matalapaineihminen”, jolle mennyt talvi oli ollut koettelemuksen aikaa.

”Satuin kerran löytämään eräästä ruotsinmaalaisesta lehdestä kirjoituksen: ”vi lågtrycksmänniskor” ja ilostuin, että oli muitakin, jotka kärsivät samasta asiasta, siinä puhuttiin myös eräästä lääkäristä, jota vaivasi sama tauti. Mutta mitään apua ei ollut, kehotettiin vaan kärsivällisesti odottamaan parempaa säätä…” (11.3.1961)

Martan kirjeitä selatessani huomaankin, että syksyisin kirjeissä puhutaan aika usein sairastelusta, flunssasta, selkäkivuista, vatsaongelmista, turvonneista jaloista jne. Hän koki sairastelun turhauttavana:

”Rupesin lopulta ajattelemaan, että olisi hyvä saada kuume, jo se puhdistaisi ”ilmaa” (oliko se hirveän tyhmä ajatus?) Ja tuskin olin ennättänyt sitä kunnolla ajatella, jo sipsutteli flunssa pitkin varpain minua kohti. Kuumetta oli parina päivänä, mutta ei ankarana. Ja loppujen lopuksi se piristikin oloani. (Olimme muuten flunssassa koko talo). Mutta eihän ne säätiedoitukset siitä muuttuneet – Islannin eteläpuolella on kova matalapaine – etelä Norjasta on tulossa sadealue j.n.e. Tuttavani tarjoavat minulle pillereitä: syö A vitamiinia, syö B:tä, syö C:tä, syö D:tä. En osaa oikein uskoa niihin, enkä niin ollen jaksa niitä syödäkään. Järkeni sanoo, että hermostoni kärsii puutosta ja se pitäisi saada korjatuksi. Kerran, 6-7 vuotta sitten otin pitkään D3 foscalsium -kuurin (300-400 kpl) ja se teki ihmeitä minulle, en tahtonut oikein uskoa sitä todeksi. Selkäni vuoksi ryhdyin niitä ottamaan, mutta eivät ne parantaneet ainoastaan selkääni, vaan myöskin elinikäni kiusanneet vatsahermoni ja kaupanpäälliseksi sain ihanan työinnon. Nyt olen alkanut taas tuommoisen ”kuurin” toivoen, että siitä tulisi jotakin kohennusta vanhenevalle hermostolleni. Eihän tämmöisestä ”taudista” voi kenellekään puhua, ei kukaan ota sitä vakavasti, ei sitä ole lääkärien sanastossa eikä ”troppia” ole apteekeissa.” (11.3.1961)

Siihen aikaan ei ollut vielä kovin tavallista syödä erilaisia vitamiineja ja hivenaineita, mutta Martan ystäväpiirissä oli edistyksellisiä ihmisiä ja hän saikin usein neuvoja kokeilla erilaisia ”troppeja”. Myös Asperiini ja Thielemannin tipat (20 tippaa lasilliseen vettä) olivat Martan ”luottolääkkeitä”.

” Niin minä sitten olen taas kotona ja astuin mummon virkaani. Ensimmäinen viikko meni mainiosti. Tulos: kaksi kukkataulua ja Hannulle makuupussi. Mutta sitten hyökkäsi flunssa (tai mikä lie) salakavalasti ensin vatsaani ja sitten asettui viikoksi jonnekin ristiselän tienoille, niin että joka jäsentäni jomotti yötä päivää. Mutta ei mitään kuumetta eikä päänkipuakaan, enkä oikein uskaltanut syödä asperiiniakaan kun ilmankin hikoilin kuin saunassa. Sen kuurin jälkeen olin naamaltani kuin haamu, mutta nyt ovat voimat jo vähän palanneet entiselleen.” (9.10.1961)

Kun vatsatauti oli selätetty, kääntyivät Martan ajatukset välittömästi tuleviin projekteihin. Pimeinä kuukausina hän aikoi maalata keittiötään, mutta vastavalmistunut kylpyhuone vesijohtoineen oli tuolloin jo suuri ilonaihe:

Olen vähän viivytellyt sen (Alkion muotokuvan) kanssa, kun täällä meillä on se vatsatauti herrastellut, koko talo on ollut vähän dieetillä. Minäkin sain kokonaisen viikon latkia kehnoa teetä, kun kahvi ei oikein tuntunut sopivan. Mutta nyt on jo kaikki allright.

Täällä olisi kotonakin yhtä ja toista tekemistä ja maalaamista, keittiössä varsinkin, mutta jätän ne pimeään kauteen, kun en näe tauluja maalata. Se paljon puhuttu vesijohto toimii hyvin. Kysyit väreistä kylpyhuoneessa. Kun olin aikani tuuminut ja selaillut manilevymalleja heitin ne nurkkaan ja tilasin isoja levyjä täyssileitä valkeita Enso laattoja, jotka ovat vähän paksumpia kuin manilevyt ja myös nurjalta puolelta maalattuja öljyvärillä. Se on tärkeätä kylpyhuoneen kosteudessa.  Niin että katto ja seinät ja kaikki ”mööpelit” ovat puhdasta valkeata emaljia ja porsliinia, oven ja ikkunan maalasin pehmeän keltaiseksi, sellainen on myös pyöreä venttiili. Sementtilattian päälle liimasimme Helenan kanssa tulipunaisen vinyylimaton. Eräs kiltti insinöörin rouva kirkonkylästä kutoi vartavasten lahjaksi pienen muovimaton, kelta-musta-valkoraitaisen. Pimeään aikaan olen myös lykännyt pesualtaan päälle yläpuolelle suunnittelemani kaakeliseinän. Ajattelin tehdä Pukkilakaakeleista kuviollisen tausta, sitä olisi helppo pitää puhtaana. Onhan sinne hankittava yhtä ja toista pientä tillpehööriä, mutta ne ennättää kyllä. Pääasia on että olen tyytyväinen siihen ”kullanmuruun”. (2.10.1962) 

Sairastelun jälkeen oli aina hyvä merkki, kun ruoka alkoi maistua.

” Kun olin selvinnyt tästä tuli seuraavalla viikolla niitten kahden helsinkiläisrouvan vuoro, jotka keväälläkin kävivät täällä kaksittain. Nytkin oli tehtävänä tyttö ja poika. Se juttu kesti neljä päivää ja lauvantaina arvelin ansainneeni lepopäivän. Olisi ollut valtavasti maalattavaa, sinne Laihiallekin, mutta niin olin uupunut, etten jaksanut ryhtyä mihinkään – flunssa näes oli tulossa. Se oli olevinaan aika lievää, mutta niin vaan oli, etten tahtonut päästä siitä irti. Nuha oli ja meni, pieni kuumekin, en edes ottanut aspiriinia. Enkä sitä uskaltanutkaan ottaa, sillä hikoilin niin hirveästi, öin ja päivin, ihan tolkuttomasti. Kerran oli kaunis päivä ja menin puutarhaan, mutta täytyi palata äkkiä sisälle etten vilustuisi, olin nimittäin kiireestä kantapäähän märkänä hiestä. Nyt se on vähitellen talttunut, mutta yleiskunto on kehno, huono uni, huono ruokahalu. Teinpä tässä eräänä päivänä itselleni oikein himoruoan: paksua rasvasilliä kirpeäkastikkeessa, päällä paljon sipulirenkaita, munaa ja punajuurta. Kas, se kävi kaupaksi!” (8-9.10.1965)

Vaikka näistä Martan kirjeiden lainauksista voi saada kuvan, että syksyt olivat pelkkää sairastelua, ei hän kuitenkaan kirjeissään keskittynyt pelkästään siihen, vaan kertoi aina myös muista asioista. Kodin kunnostustyöt, syystyöt puutarhassa, uusien kukkasipulien ja taimien hankkiminen tulevaa kevättä varten sekä Helenan lasten kuulumiset sekä heidän kanssaan touhuaminen olivat Martan elämän ”kultahiekkaa” – sitä samaa kultahiekkaa, jota hän taiteellaan ripotteli meidän ihmisten poluille.

” Tänään on ollut ihana lämmin syyspäivä. Aamulla tuli Hannu herättämään minut: Mummaa! Keitä kahvia ja lähdetään sienimetsään. Kyllähän Hannu on juonut kahvit jo isin kanssa kuudelta aamulla, mutta mumman kanssa saa mukavasti toisen kerran. Ja sitten hän odottaa kärsivällisesti, kunnes mumma on valmis lähtemään ”sienimetsään”. Se on meidän, Hannun ja minun, tavanmukainen leveä metsätie edes ja takaisin. Totuus on, ettei siellä ole ollut tänä kesänä ainuttakaan sientä, mutta eihän se meitä sureta. (12.10.1964)

Kursivoidut kohdat Martta Wendelinin kirjeistä Paula Ahvoselle

Kirjoittaja on Martan ystävän Paula Ahvosen tytär Terhi Ahvonen

 

 

 

 

 

PUNAISIA OMENOITA

on nyt runsaasti puutarhoissa. Tehdään piirakoita, hilloja, mehuja, kuivataan ja tietysti syödään vitamiinit talteen talven varalle.  Niitä oli Martan lapsuudessa Karhulan kodin pihapiirissä ja niitä oli Tuusulan Suopellon puutarhassa, jonka Martta vuokrasi kodiksi lähes kymmeneksi vuodeksi. Ja niitä oli tietysti omassa Annivaaran kodissa. Siellä oli tuttuja lajikkeita, kuten Valkeaa kuulasta, Kanelia ja  Kallio-Kuninkalaa.

Omenapuut olivat tuiki tarpeellisia koko Tuusulan tunnetun taiteilijayhteisön puutarhoissa. Aino Sibelius osallistui maatalousnäyttelyissä kilpailuun omenoilla, josta sai palkintoja. Nämä diplomit ovat edelleen nähtävänä Ainolan eteisen seinällä. Suvirannassa on suuri hedelmäpuutarha edelleen ja Halosenniemen puutarhassa voi nähdä myös vanhat omenapuut, jotka aikoinaan toivat suuren avun ison perheen ruokapöytään. Erkkolan iso omenapuu tuotti runsaan sadon viime kesänä ja silloin museovieraatkin saivat maistiaisia.

 Omenapuut kulkivat Martan matkassa kaikkina niinä vuosikymmeninä, kun Martta maalasi ja kuvitti. Kun näitä kuvituksia on tuhansia, niin melkein omenantuoksun tuntee, avasipa minkä kirjan tahansa, aapisen, satukirjan tai puhumattakaan postikorteista. Martan mieliomenapuu oli Rautatieomenapuu, joka vanhetessaan kaartuu maalauksellisen kauniisti ja kukkii mitä parhaiten vuosittain. Sitä hän suositteli monissa puutarhasuunnitelmissa, joita teki ystävilleen.

Tässä kuva vuodelta 1929 kirjasta KUKKA JA SATEENKAARI, ja jonka Martta Wendelin kuvitti. Runot ja tarinat ovat Arvid Lydeckenin ja runo

 

PUNAISIA OMENOITA.

 

Kissamäen vainiolla,

tuolla vallan mainiolla,

kasvaa yhä vielä noita

punaisia omenoita.

 

Makeat ne on kuin mesi,

mehu kirkas on kuin vesi,

ja ne loistaa syksyn kuussa

niin kuin ilmapallot puussa.

 

Ihmekös, jos perhekunta

niistä usein näkee unta,

jos on isä touhuissansa,

kun hän korjaa satoansa,

ja jos perhe silloin liikkuu,

huutaa, hyppii, kiipee, kiikkuu.

Kun on vuoden sato hyvä,

ilo myös on raikas, syvä.

 

Riemu valtaa talon väen,

suuren kauniin Kissamäen.

Omenan kun siellä saisin,

heti sinne matkustaisin!

 

Leena Jäntti

 

 

 

Pyöräretkellä Martan maisemissa Tuusulassa

 

Retkemme alkoi Erkkolan pihapiiristä, mistä lähdimme kolmen reippaan naisen voimin retkelle. Olimme jo perumassa lähdön sateenuhan ja ukkosen johdosta mutta tahtotila oli voimakas retken suhteen, joten matkaan!

J.H Erkko kuoli vuonna 1906 ja talo oli yksityisomistuksessa aina vuoteen 2006, jolloin Aatos Erkko lahjoitti talon kunnalle kaikkine korjausrahoineen. J.H Erkko oli hänen isosetänsä. Tuusulan kulttuuritoimi hoitaa taloa ja vaihtuvia näyttelyitä ja iloksemme Martan taidetta on lähes aina esillä.

Siitä polkaisimme Lottamuseolle, jonne Martta tuli syksyllä 1937. Talo oli Lotta Svärd järjestön koulutuskeskuksena ja he vuokrasivat huoneita täyshoidolla. Martta oli ollut kesällä Petsamossa maalausmatkalla ystävänsä Viivi Scrowe-Kallion kanssa ja sieltä palattuaan hän tuli Tuusulaan. Helsingin koti oli pakattu muuttolaatikoihin ja äiti oli sukulaisten hoivissa Kymenlaaksossa.

Keväällä 1938 Maija Halonen sai tietää Martan hakevan pysyvää kotia Tuusulasta ja tuli ehdottamaan vuokrattavaksi Suopelto-huvilaa, joka oli hänen tyttärensä Anni ja Paavo Paloheimon omistuksessa.

Seuraava kohde olikin Suopelto-huvila, jonka villi puutarha oli meitä vastassa- juuri se mihin Martta ihastui keväällä 1938. Kiertelimme taloa ja puutarhaa ja katselimme paikkaa Martan silmin. Metsän reunassa on edelleen se sama sementtinen kukkaruukku, joka näkyy Martan joissain tauluissa ja korteissa. Talon pihapiirissä talon nykyiset asukkaat; korutaiteilija Eero Lintusaari ja vaimonsa kuvataiteilija Silja Puranen olivat puutarhan hoidossa ja puita kantamassa talven varalle. Eero on Pekka Halosen tyttären Annin tyttären Pirkon poika, joten talo on edelleen suvun hallussa. Saimme tutustua myös Eeron korupajaan, joka on kuin satumaailmasta kaikkine työkaluineen ja koruaihioineen. Melkein hengästytti.

Matka jatkui kohti Saarelan taloa. Talo on Tuomalan kylässä, joka on yksi Tuusulan vanhimpia kyliä.  Talo on 1800-luvun lopulla rakennettu ja se on suojeltu. Ihan ensin katsoimme pihapiirin aittoja, joita Martta käytti malleina, kun kuvitti jouluisia Tonttu-kortteja – aittojen varjossa pääsimme 1800-luvun tunnelmaan ja mielessä soi ”Pakkasyö on ja leiskuen… Viktor Rydbergin runo, jonka Martta kuvitti 1945.

 Sotavuosina 39 – 45 työvelvollisuus koski myös Marttaa, joka ei ollut tottunut maataloustöihin, joten sovittiin, että Martta maalaa talon emännän Julia Saarelan muotokuvan. Tämän muotokuvan on suku päättänyt lahjoittaa Martta Wendelin Seuralle ja sen me otamme vastaan Martan syntymäpäivänä marraskuussa Lottamuseolla.

Suvulla ei ole enää jatkajaa talon pitoon, joten nyt se on myynnissä. Kävelimme Tuusulanjärven rantaan, jonne Saarelan talon tontti ulottuu. Hieno kallioinen ranta, jossa  heinäkuun helteillä on Saarelankin talon väki saanut vilvoitella. Voi vain kuvitella kuinka Marttakin on käyskennellyt näillä rannoilla maalauskohteita miettien.

Rannan tuntumassa on valtavat lehmukset, jonka taimet on tuotu Amerikasta asti. Martan aikana ne eivät olleet ihan näin suuria, jotka kuvassa näkyvät. Nyt täytyy tutkia Martan maalauksia, joissa näkyy puita – ovatko lehmukset päässeet maalauksiin.

Samalla kylällä, Saarelan läheisyydessä on iso vaaleansininen Kylänpään talo, jossa Sibeliuksen perhe asui sinä kesänä, kun Ainolaa rak

ennettiin 1904. Nykyinen emäntä Mari Kylänpää pitää puotia vanhaan navettaan tehdyssä myymälässä. Ihania uusvanhoja ja vanhoja tavaroita, joita hypistelimme.  Kylänpään suvulta on seura saanut lahjoituksena Saima ja Aarne Kylänpäästä tehdyt pastellityöt, jotka ovat myös sota-ajan työvelvollisuus töitä.

Viimeinen kohteemme oli Annivaara ja siellä käynti Martan haudalla. Martan omasta toiveesta hänet on haudattu omaan puutarhaan. Metsän reunaan, suojaiseen ja runolliseen kohtaan, jota varjostavat isot kuuset.

Martan siunaustilaisuudessa Tuusulan kirkossa 1986 kirkkoherra Matti Korppi-Tommolan siunauspuheessa oli lähtökohtana Raamatun sana ”Katso ihmistä”. Martta Wendelinillä oli syntymälahjana saatu silmä katsoa muita tarkemmin eri ikäisiä ihmisiä, erityisesti lapsia.

Annivaarasta jatkoimme Kissanaivastuksen polkua kohti Rantatietä ja Lottamuseota, jonka kahvilassa nautimme kahvihetkestä, Lotta Svärd Säätiön toiminnanjohtaja Anne Nurminen kävi meitä tervehtimässä ja esitteli viehättävän, nyt myynnissä olevan adressin, jonka kuvituksen on Martta Wendelin tehnyt 40-luvulla. Adressia voi käyttää iloon ja suruun.

Retken oppaana Leena Jäntti

 

Kesäretki Martta Wendelinin juhlanäyttelyyn Valamoon

Martta Wendelin teki 1930-luvulla useita matkoja rajantakaiseen Karjalaan. Tällöin hän vieraili myös kolmena kesänä Valamon luostarisaarella.  Näiltä matkoiltaan hän maalasi akvarelleja ja öljyvärimaalauksia Valamon näkymistä mm. pääkirkosta, maisemista ja muotokuvia luostarin veljestöstä.  Tämä Martan perintö oli lähtökohtana sille, että hänen 130-vuotisjuhlanäyttelynsä päätettiin pitää Heinävedellä Uudessa Valamossa. Näyttely avattiin tämän vuoden maaliskuun viidentenä päivänä ja se on jo nyt sesongin alussa saavuttanut suuren suosion. Oli siis luonnollista, että Wendelin seuran perinteinen kesäretki suuntautui Uuteen Valamoon.

Kesäkuun kuudennen päivän aamuna 33 hengen seurue lähti Lakkapään bussilla, kuljettaja Jouko Karjalaisen luotsaamana reilun neljän tunnin reissuun matkanjohtajana seuramme puheenjohtaja Leena Jäntti. Kesäsää oli mitä parhain ja toukokuun lämpimät päivät olivat saaneet luonnon kukoistamaan, jopa ihanat sireenit olivat täydessä kukassa.

Vaikka bussimme vei meidät suoraan luostarin lounasrakennuksen edustalle, niin kävelijälle suosittelen käyntiä luostarialueen sykähdyttävästä holvikaariportista, jonka pagodikatolla kimaltelee kultainen ortodoksinen sipulikupoli. Siitä astuva pääsee varjoisaan, vanhojen kuusien reunustamaan kujaan, joka päättyy pääkirkon edustalle. Tulijalle se on kuin pieni pyhiinvaellus.

Meidän ryhmällemme oli huoneiden luovutusta odotellessa runsas lounas Trapesa-ravintolassa.  Kreikankielinen trapesa tarkoittaa yhteistä pöytää, jollainen ruokasalin noutopöytä todellakin on, sillä samassa tilassa ruokailevat luostarissa vierailijat, opistossa opiskelevat sekä mustakaapuiset veljestön edustajat. Varsinkin vilkkaana kesäaikana luostarissa työskentelee huomattava joukko vapaaehtoisia, jotka saavat työtä vastaan asunnon ja ruuan.

Majoittumisen jälkeen oli hetki aikaa hengähtää ennen kuin joukkomme kokoontui ajallaan kulttuurikeskuksen aulaan.  Monelle meistä oli miltei henkeä salpaava elämys astua taivaansiniseen avaraan näyttelysaliin, Martta Wendelinin taiteen lumoon. Tuusulan kunnan ja meidän seuramme näyttelyamanuenssi Päivi Ahdeoja-Määttä ei valitettavasti päässyt retkelle mukaan, joten hallituksen jäsenet paikkasivat Päiviä parhaan kykynsä mukaan. Kukin vuorollaan esitteli tätä Martan 72 taulun kokoelmaa, joka on saatu Tuusulan kunnan, Martta Wendelin seuran, eri taidemuseoiden ja yksityisten lainaajien tauluista. Monet teokset olivat aivan ensi kertaa esillä.   Herkät kukkataulut kuin tervetulotoivotuksina johdattavat katsojan Valamo-aiheisiin, vaikuttavimpana Uuden Valamon omistama muotokuva isä Lukasta. Takaseinä täyttyy suomalaisista maisemista ja miljöökuvauksista päättyen taitaviin muotokuviin. Olipa mukana syvennyksessä yksi kaunis kipsityö Neitsyt Mariastakin.

Näyttelytilan keskelle oli rakennettu myös siniseksi maalattu iso lieriö, jonka ulkopinnoilla oli kehystettynä satakunta Kotilieden kantta 1920-40-luvuilta.  Lieriön sisäseinillä saattoi muistella nuoruusvuosien kirjan kansia ja runsasta korttikokoelmaa.  Vaikka tässä näyttelyssä on vain murto-osa Martan tauluista ja kuvituksista, niin uskon, että monelle kesävieraalle tulee yllätyksenä hänen taiteilijuutensa taso ja monipuolisuus.

Ryhmällämme oli näyttelyyn tutustumisen jälkeen kuten kaikilla vierailijoilla mahdollisuus osallistua pääkirkon klo 18.00 alkavaan iltavigiliaan. Meille oli varattu iltapalaksi Trapesan punaisesta salista valamolainen teepöytä. Tarjolla oli kaali- ja lihapiirakkaa, suolakurkkuja hunajan ja smetanan kera sekä makeita leivonnaisia ja hedelmiä. Tee maustettiin tapaan kuuluvalla vadelmahillolla.

Seuraavana päivänä aamupalan jälkeen saimme tutustua mainion kuuliaisuusveli Stefanoksen opastuksella Valamon historiaan ja veljestön elämään kilvoitteluineen vanhan puukirkon tunnelmassa. Jatkoimme siitä kaunista pihapiiriä ihaillen uuteen vuonna 1977 rakennettuun Kristuksen kirkastumisen muistolle pyhitettyyn pääkirkkoon, jossa saimme katsauksen ortodoksikirkon perinteestä. Päätimme kierroksen kulttuurikeskuksen videoesitykseen. Lounaan jälkeen iltapäivällä lähdimme kotimatkalle hyvissä ajoin, sillä tarkoituksemme oli vierailla ja kahvitella 10 kilometrin päässä munkkiluostarista olevassa Lintulan nunnaluostarissa, joka on Pohjoismaiden ainoa ortodoksinen nunnaluostari.

Monivaiheisten evakkoretkien saattamina saivat nunnat kuten Valamokin maatalon rakennukset ja pihapiirin, jossa toiminta alkoi yhtä jatkoisesti 1946.  Maatilan kodikkaassa päärakennuksessa joimme vastaleivottujen leivonnaisten kera iltapäiväkahvit ja ihastelimme kaunista pihapiiriä kivinavettoineen.  Meitä kävi yllättäen ovella tervehtimässä yli yhdeksänkymmenvuotias nunna Melania, joka on skeemanunna.  Skeemamunkki tai -nunna on saavuttanut kilvoittelussaan ylimmän hengellisen tason ja tähän tasoon yltää vuosien saatossa vain hyvin harva. Pois lähtiessä saimme käväistä tutustumassa vuonna 1973 valmistuneessa Pyhän Kolminaisuuden kirkossa.

Kotimatka sujui viihtyisästi, kun sana oli bussin mikrofonissa vapaa. Inari Kultalahti on ainoa Tyttökerhon elossa oleva jäsen, johon Marttakin kuului, joten muistelut olivat eläviä ja omakohtaisia. Terhi Ahvonen luki äitinsä ja Martan välistä kirjeenvaihtoa, jota oli antoisaa kuunnella, sillä kirjeissä kuului Martan ääni.

Toivottavasti meille kaikille jäi matkasta paljon hyvää ja kaunista reppuun. Silloin näyttelyn teema ”Kultahiekkaa ihmisten poluille” toteutuu sananmukaisesti.

Martta Wendelin seuran puolesta Satu Säilä

 

 

 

 

 ”Vuosikertaa -93”

Vietimme viime sunnuntaina tyttäreni kolmekymppisiä. Hän on syntynyt vuonna 1993, sata vuotta Martan jälkeen.  Mietin näiden kahden nuoren naisen elämän alkutaipaletta ja kolmeenkymmeneen vuoteen liittyviä asioita. Tyttäreni syntyi keväällä, kun luonto valmistautui vastaanottamaan kesää ja Martta syntyi myöhään syksyllä, juuri ennen talven tuloa. Molemmat todennäköisesti odotettuina ja toivottuina.  Molemmat tyttöset kasvoivat isossa perheessä ja elivät onnellisen, puuhan täyttämän lapsuuden. Martan lapsuudesta tiedän vain sen, mitä on kerrottu.  Molemmat menestyivät koulussa niin, että saivat opiskelupaikan sieltä mistä toivoivat ja pääsivät valmistuttuaan tekemään työtä, josta pitivät. Tyttäreni syntyessä Suomi oli juuri kokenut hurjan taloudellisen laman ja keikkui tukevasti matalapaineessa. Martan syntyessä laman teki tuloaan, Yhdysvalloissa se riehui jo täyttä päätä. Riippumatta siitä, millainen ympäröivä maailma kulloinkin oli ja välissä oli sata vuotta, tyttösistä tuli nuoria vastuullisia naisia, jotka tiesivät mitä haluavat ja menivät sitä kohti määrätietoisesti.  

Jotenkin olen niin vahvasti suuntautunut tähän juhlavuoteen, että mitä tahansa luenkin, kiinnitän jatkuvasti huomiota 1893 vuonna syntyneisiin ihmisiin ja aina nousee mieleeni Martta.  Taannoin luin innolla Maria Petterssonin Suomen historian jännät naiset- teosta. Ensimmäisen luvun nainen, josta Pettersson kirjoittaa, on taiteilija Jalmari Ruokokosken kanssa 16-vuotiaanan avioitunut sirkuksen nuorallatanssija Laura Elvira Bono. Syntynyt siis vuonna 1893. Erottuaan Ruokokoskesta hänestä tuli tarkka-ampuja suomalaiseen sissijoukkoon ja myöhemmässä elämässään hän toimi Petsamossa Jäniskosken voimalan rakennustyömaalla emäntänä. Hurja, villi nuoruus sirkustaiteilijana, nuorikkona Pariisissa ja myöhemmin sotimassa metsissä ja sittemmin työmaalla kokaten. Elviira oli Martan aikalainen, nuori nainen, jonka elämä oli aivan toisesta äärilaidasta kuin Martan. Täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta toivottavasti hän oli elämäänsä tyytyväinen. Tänään tiedämme, että Marttahan teki maalausmatkan Petsamoon ja tämän kyseisen voimalan voi löytää Martan tuolla matkalla tekemästä koskimaalauksesta.

Samoihin aikoihin luin myös runoilija Aaro Hellaakosken elämänkertaa. Syntynyt vuonna 1893.  Nuori mies, tulisieluinen runoilija ja luontomies. Sähisi ja rähisi ympärilleen.  Hän rakasti harmaita kiviä, Martta kaunista, värikästä ja runsasta luontoa. Aaron kirjoitukset olivat usein synkkiä ja hyvin vakavia, ankariakin. Runonsa kuitenkin herkkiä ja puhuttelevia. Martta loi kauneutta arkeen ja pyrki kaikin tavoin jakamaan käsitystä, että kaikesta selvitään ja elämää eletään sellaisena, kun se annetaan, turha sähistä ympärilleen.

Edellä mainitut henkilöt liittyvät molemmat taiteeseen ja taitelijaelämään tavalla tai toisella. Nimiä nousi matkan varrella eri yhteyksistä. Martankin mallina toiminut Lydia Metsämaa, Suomi-filmin Grand Old Man Jalmari Rinne ja Oskarin poika Aarre Merikanto, säveltäjä hänkin kaikki syntyneet vuonna 1893.

 Sitten huomasin kiinnittäväni huomiotani myös muihin kuin esittäviin tai tuottaviin taiteilijoihin, kuten Mao Tse-tungiin, Kiinan kansantasavallan johtajaan, isä aurinkoiseen ja nuorempaan herra Edsel Fordiin, autotehtailijan poikaan. Myös saksalainen Herman Göring, Luftwaffen komentaja oli syntynyt tuona vuonna.

Vuosi 1983 on siis ollut koko maailmalle merkityksellisten henkilöiden syntymävuosi. Edellä mainitut miehet ovat vaikuttaneet koko maailman historiaan valtavasti hyvillä ja huonoilla teoilla. Kuitenkin he unohtuvat paljon helpommin arjessamme kuin taiteilijat, jotka hengentuotoksillaan ilahduttavat ja luovat toivoa meille joka päivä. Taide mahtanee sittenkin olla paljon väkevämpää kuin aate tai ase.

Martan syntymäpäiviä on juhlittu nyt toukokuuhun asti. Kuten toukokuut aiemminkin, tämäkin kipuilee kesän tuloa odotellessa. Lunta ja räntää on satanut viime päivinä ja kylmä viima puhaltanut oikein olan takaa (ja välillä kasvoihinkin). Hallaöitä oli Martan syntymävuonnakin toukokuussa, kuten lähes kaikkina keväinä, jolloin säätiloja on kirjattu. 

Palataan takaisin Marttaan kolmekymmenvuotiaana. Hän työskenteli Porvoossa ja elämä taisi olla mallillaan. Martan uran isoja asioita, joilla oli merkitystä hänen tulevaisuudelleen vuosikymmeniksi eteenpäin, tapahtui juuri noihin aikoihin. Ensimmäiset Kotilieden kansikuvitukset ja ensimmäiset postikorttikuvitukset osuivat noihin aikoihin. Martta kävi tyylikkäänä kuvittajana kuukausipalkkaisessa päivätyössä ja äiti hoiti taloutta. Elämä taisi olla aika hyvällä mallilla kuten omalla tyttärellänikin näyttää tällä hetkellä olevan. On hienoa olla kolmekymppinen. Nyt ja sata vuotta sitten.

Näitä pohdiskeli Kirsi S-R Tuusulan Riihikallion juurella, lämpimänä kevätpäivänä toukokuussa

 

 

Hyvät Martta Wendelinin ystävät,

tällä kertaa saattekin blogitekstinä kirjeen Martalta! Hän on kirjoittanut tämän 60 vuotta sitten huhtikuussa 1963 ja lähettänyt äidilleni Paulalle. (1) Olen vain hieman lyhentänyt kirjettä, mutta muuten se on sekä sisällöltään että kirjoitusasultaan Martta Wendelinin itsensä laatima. Alkuvuodesta 1963 oli ollut pitkä ja laaja postinkantajien ja -käsittelijöiden lakko, johon Martta heti alussa viittaa. Hänelle kirjeiden välityksellä tapahtuva kommunikointi oli tärkeä yhteydenpitokanava ystävien kanssa, sillä huonokuuloisena hänen oli vaikea keskustella puhelimessa. Kirjeen loppuun olen lisännyt kommenttini, joihin suluissa olevat numerot viittaavat. Kuvituksena ovat taulut, joista tässä kirjeessä kerrotaan.

                                                                                                                                                                                                    No niin, Paula rakas, ehkä minä nyt jo uskallan lähettää tämän kirjeen sinne postilaitoksen ruuhkaan. Usko pois, on ollut monta kertaa vaikeaa, kun on pitänyt vaieta ja vaan odottaa, milloin herrat suvaitsisivat järkiintyä ja pääsisin taas juttelemaan Sinulle. Eipä silti, että täältäpäin paljon mitään kuuluisi, ennemminkin olen kaivannut Sinun kuulumisiasi.

 

Niin, kiitos vaan siitä viime kirjeestäsi! Olen iloinen, että piditten relieffistä. (2) En ole kyllä aikonut laittaa muita samanlaisia. Tahdoin että saisitte ”ainoan kappaleen”. Sitäpaitsi, minähän olen siinä vain harrastelija, en minä semmoisia rahasta tekisi (rakkaudesta vaan.) (3) Siellä kirkossa oli kyllä muuan kuva, mikä lie apostoli, vaalean ruskeahko arkaistinen veistos, jonka olisin jäljentänyt itseäni varten, mutta en ennättänyt sitä sillä kertaa. Kuule, eikös sinustakin ole aika harmillista, kun toinen jäljittelee sinua, vaatteitasi tai kotiasi, eikä kuitenkaan osaa jäljitellä. Siitä tarvitsisi saada sakkoa. (4)

Minusta tuntuu kuin tämä talvi ja kevät (eihän se mikään kevät ole ollut) olisivat jollakin tavalla valuneet hiekkaan. Tuo loputon pakkanen ja lakot ja levottomuus tekivät sen, ettei ole oikein pystynyt paneutua työhän. En ole paljoa saanut aikaan. Olen maalannut isokokoisen öljykuvan valokuvan mukaan Anni Huotarista Sos.dem. raittiusliitolle, hän oli aikoinaan seuran puheenjohtaja. Se oli kolmas tuossa sarjassa, minkä olen heille tehnyt. Syksyllä pitäisi tehdä Tokoin kuva. T.k. 16 p. on muotokuvan paljastus, mutta en halua mennä sinne, en ole koskaan ollut. (5)

Sitten tein mustapäisen tytön kuvan sille hammaslääkärille, joka halusi ”Iirisrukan näköistä kuvaa”. (Se oli vanhan luonnoksen mukaan). Sitten maalasin kireimpinä pakkaspäivinä mitä hehkeimmän kukkataulun pellon pientareelta. Ja nyt pitäisi tehdä toinen samaan tapaan eräälle nuorelle rouvalle, joka välttämättä haluaa päivänkakkaroita…

Se sinun tilauksesi Hulda-tädistäsi on jo aika pitkällä ja toivon että siitä sentään kuva syntyy. Tein siitä ensin jonkunlaisen pastellisuunnitelman ja nyt olen alkanut öljyllä. (6) Mitä minä sille tee, kun saan sen valmiiksi, lähetänkö etukäteen sinulle vai tuonko tullessani? Isäsi kuvan koetan saada mukaani. (7) Mitä siihen Ollin kuvaan tulee, niin voinhan ainakin yrittää, mutta arvelen, että ajankohdasta ei olisi vielä päätettävä, ennen kuin ne ”päätehtävät” ovat selvinä. Voi Paularakas, minkä vaivan ja riesan sinä olet minusta saanut.

Mitenkähän pitkälle on kevät sielläpäin jo ehtinyt. Täällä on ollut pari yötä ”lämmintä” ja lumi sulaa silmissä. Olimme tänään Tapsan kanssa laittamassa ensimmäisiä rännejä, ja ihmeen ohut on jääkerros maan pinnalla, kun ajattelee niitä itsepäisiä pakkasia. Ihme kyllä, ehjinä ja terveinä olemme kaikki pysyneet, eivät lapset ole edes nenänipukkaansa palelluttaneet sillä kahden kilometrin koulutaipaleellaan. Hurjasti on vaan hiihdelty. Tuula toi kotiin

ensipalkinnon luokkansa hiihdossa. Se oli alpakkainen teelusikka. Ja kun palkintoa jaettiin, oli Tuula parka hävinnyt tuolinsa alle piikoon. Tänään olemme juoneet Tuulan 8v. syntymäpäiväkahvit, ompelin hänelle ruusunpunaisen kylpytakin (hän kovasti pitää ruusunpunaisesta.) (8)

Mitenkähän pitkällä mahtaa se uuden tohtorilan rakennushomma olla?

Ja nyt sitten on taas pyhät käsissä. Sinulla talon emäntänä on varmaan taas touhua ja puuhaa, – minä pysyttelen täällä koronurkissani kaikessa rauhassa, leivon vähän pullaa lapsille, kaivetaan kevätpuroja.

Siis sydämelliset pääsiäisterveiset teille kaikille meiltä kaikilta.

Sinun Martta.

(1) Martta Wendelinin kirje Paula Ahvoselle. Äitini Paula oli kirjeenvaihdossa Martan kanssa vuodesta 1960 aina taiteilijan kuolemaan saakka.

(2) Relieffi on Madonna, jonka Martta oli kopioinut luonnosvihkoonsa Isonkyrön Vanhassa kirkossa edellisellä Pohjanmaan käynnillään 1962. Hän oli valmistanut Madonnan kipsistä ja maalannut sen sitten alkuperäisen värityksen mukaisesti. Lopuksi Madonna oli vielä kehystetty tummaan puiseen laatikkoon, jotta se säilyy ehjänä. Madonna tuli äidilleni yllätyslahjana ja oli hänelle erityisen rakas, koska äitini – kuten minäkin – oli syntyjään Isostakyröstä ja Vanha kirkko vuodelta 1304 oli aikoinaan myös vanhempieni vihkikirkko.

(3) Nyt Madonna on nähtävillä Valamon näyttelyssä koko tämän vuoden. Avajaisissa otin kuvan, kun yksi avajaisvieraista oli pitkään syventynyt katselemaan Madonnaa.

(4) Tähän jäljittelyteemaan Martta palasi aina silloin tällöin. Hänelle oli tärkeää, että koti on ”omannäköinen” eikä sisustuslehdistä tuttu tai naapureilta kopioitu. Olen miettinyt, mitä Martta olisi ajatellut nykyajan huonekalumyymälöistä, joissa voi nähdä kokonaisen valmiin ”ikeakodin” ja siirtää sen sitten omaan kotiinsa. Varmasti hänellä olisi ollut asiasta aika selvä mielipide.

(5) Muotokuvien julkistamistilaisuuksiin Martta ei yleensä mennyt, mutta muotokuvan tilaajan ja katsojien mielipiteet kuitenkin kiinnostivat häntä. Useissa kirjeissään hän kysyi äidiltäni, mitä se ja se tilaaja oli kuvastaan arvellut ja oliko ollut tyytyväinen. Joskus hän myös itse tuskaili, että jonkin henkilön muotokuvan maalaaminen oli ollut erityisen haasteellista eikä hän itse ollut lopputulokseen tyytyväinen. Onneksi tilaajat yleensä olivat kuitenkin tyytyväisiä.

(6) Äitini täti Hulda Soiniemi oli kuollut vuotta aikaisemmin, mutta hänen lapsensa halusivat teettää hänestä muotokuvan jälkikäteen. Hulda-täti itse oli eläessään toivonut, että kuva olisi ns. äiti-lapsi -kuva, mutta lopullisessa taulussa on kuitenkin vain hän itse.

(7) Vanhempani olivat tilanneet Martalta muotokuvan äitini isästä Eino Johannes Pukkisesta, joka oli kuollut jo 1944. Muotokuvia tuli kaksi: toisen äiti tilasi itselleen ja toisen äidilleen eli mummallemme lahjaksi. Hän sopi Martan kanssa, että mumman taulu siirtyy aikanaan äidin kaksoissisarelle ja tämän takia Martta kirjoitti taulun taakse ”Ilonalle taiteilijalta”. Toinen tauluista on nykyään Martta Wendelin seuran omistuksessa.

(8) Melkein jokaisessa kirjeessä Martta kertoo pikkukuulumisia perhepiiristään. Touhuaminen kasvattityttären Helenan lasten kanssa oli hänelle suuri ilo – niin kuin kenelle tahansa mummolle.

 

Toivotan kaikille Martta Wendelinin taiteen ystäville hyvää kevättä ja kesän odotusta,

Terhi Ahvonen, Martta Wendelin seuran hallituksen jäsen

 

 

TULEVAISUUDEN VISIOITA

 

Helsingin Sanomien VISIO-lehdessä 21.1.2023

haastateltiin toimitusjohtaja Turkka Kuusistoa, joka karsii rönsyjä Postin toiminnasta. Hän osaa analysoida dataa ja tehdä sen perusteella johtopäätöksiä tulevasta. Ja mitä luenkaan; Kuusisto arvioi nykyisen kehityksen perusteella, että viimeiset joulukortit lähetetään tämän vuosikymmenen loppupuolella.

Itse olen silloin noin 80 -vuotias ja meitä on varmaan aika paljon eli suuret ikäluokat ovat vielä voimissaan. Olemmeko kaikki oppineet käyttämään digitaalisia kanavia niin paljon, että emme kaipaa postilaatikkoon ihan oikeata postikorttia? Itse olen tässä kohtaa huono ennustamaan mutta kyllä on kiva saada vuodesta toiseen Martta Wendelinin kuvittamia kortteja. Niitä voi katsella koko joulunajan ja saada niistä iloista, hyvää, rauhallista ja levollista oloa kaiken kohinan keskellä. Samalla tulee ajateltua kortin lähettäjää, jolla voi olla samanlaisia tuntemuksia.

Tiedän paljon ihmisiä, joilla on kontakti kaukaisiin sukulaisiin tai ystäviin vain kerran vuodessa tapahtuvaan joulukortin lähettämiseen. Siinä huomataan, jos kaveri on poistunut rinnalta, on vain yksi nimi. Käsialasta voidaan päätellä missä kunnossa kirjoittaja on jne. mutta lämmin läikähdys käy sydämessä kortin saavuttua, kerran vuodessa.

Oli miten oli, jos niin käy, ettei Posti juurikaan kulje enää vuosikymmenen lopulla niin sitten katselemme digitaalisista kanavista Martan kuvituksia. Onneksi Martan kortit on hyvin talletettu tuleville sukupolville. Niistä on Hannu Hytönen tehnyt kattavan koosteen kirjaan: Luettelo Martta Wendelinin piirtämistä korteista jo 1993, kolmekymmentä vuotta sitten. Senkin jälkeen on vielä löytynyt korttioriginaaleja.?

Keräilijät ovat kiitettävästi tallettaneet Martan kortteja ja voi olla, että tämä harrastus saa uutta vauhtia ennen kuin kaikki on digitaalista ja kaikki arkistot ovat bittimaailmassa ja pilvessä.

Ennustaminen on vaikeaa, sen olemme nähneet monella elämän osa-alueella. Joskus palataan vanhaan hyvään aikaan. Niin kuin Posti, joka yritti olla Itella? Mutta nyt mitä tehokkaammin jälleen Posti! Mutta onko se niin tehokas, ettei postia enää jaeta?

Voihan olla, että joskus ei ole postilaatikkojakaan ja silloinen nuoriso kysyy mikä se oli?

 

Leena Jäntti, Martta Wendelin Seuran pj

 

MARTTA WENDELIN 130-VUOTTA SYNTYMÄSTÄ -JUHLAVUODEN JA -NÄYTTELYN KUULUMISIA

 

Tämä vuosi on Martta Wendelin ystäville ja hänen taiteensa ihailijoille erityisen merkittävä. Martan syntymästä tulee 23.11.2023 kuluneeksi 130 vuotta. Meille seuran hallituksen jäsenille tämän vuoden valmistelut alkoivat jo vuonna 2021 kun anoimme Suomen Kulttuurirahastolta apurahaa juhlanäyttelyn järjestämiseen. Oli jännittävää laittaa paperille suuria sanoja suuren asian puolesta ja nämä sanat saivat merkityksellään Kulttuurirahaston kukkaron nyörit avautumaan ja saimme kelpo rahan juhlavuoden näyttely järjestämiseen. Hienoa, kaikki hyvin, meillä on rahaa, suunnitelma ja paikaksi kaavailimme Tuusulan Taidekeskus Kasarmi, koska sen peruskorjauksen piti valmistua juuri sopivasti juhlavuoden aattona. Saisimme Martan taiteen taas esille sen oikealle paikalle, Martan kammariin ja levittäytymään koko Taidekasarmiin. Ja sitä taidettahan riittäisi, maalauksia, kuvituksia kansiin ja kansien väliin, kortteina, satuina ja tarinoina. Riittävästi, täyttämään kasarmin neliöt. Mutta kuten nyt, pari vuotta myöhemmin tiedämme, ei tule Taidekasarmia, ei ainakaan Martan 130-vuotisjuhlannäyttelyn tilaksi.

Onneksi saimme hyvän yhteyden Valamon luostariin ja sen upeisiin näyttelytiloihin.  Viime kesästä asti näyttelyä on rakennettu pala palalta ja kun avajaiset pidetään 5.3.2023 on odotettavissa salin täydeltä maalauksia, lehtien kansia ja postikortteja.  Parasta Marttaa siis. On käsittämätöntä, kuinka monta eri asiaa täytyy saada toteutumaan ennen kuin rakentuu kokonainen elämänkertanäyttely. Nyt meillä on kuitenkin ammattilaiset toteuttamassa suunnitelmaa, joten voimme odottaa parasta. Taulujen ripustus on vain pieni osa näyttelyä tai teosten sijoittelu, se edellyttää hyvää teosten tuntemusta ja tarkkaa silmää. Mikä taulu voi olla minkäkin vieressä. Tarvitaan UV suojatut ikkunat, jotta taulut voivat riippua näytteillä viikkoja. Tarvitaan paljon vakuutuksia ja vakuutteluita, sillä jokainen taideteos on korvaamattoman arvokas. En tarkoita vain rahallista arvoa sanalla ”korvaamattoman arvokas”.  Jokainen Martan työ on omistajalleen arvokas, ainakin tunteen tasolla. Teosten kuljettaminen näyttelypaikkaan on kallista ja vaikeasti ymmärrettävää ammattitaitoa vaativaa. Taulujen löytyminen on salapoliisityötä, taulujen ja niiden omistajien taustatietojen kirjaaminen vaatii runsaasti työtä. Ammattiosaamista vaativaa työtä, pikkutarkkaan ja aikaa vievää.

Seurana teemme kesäretken Valamon kauniisiin maisemiin 6-7.6.. Menemme tutustumaan näyttelyyn ja siihen atmosfääriin, mihin Martta viehättyi Laatokan Valamon aikaan ja seuraan, jossa hän viihtyi, munkkiluostari ja ortodoksikirkko. Luovaa rauhaa henkivä visiittipaikka. Kukaties kohtaamme sen maailman, josta ja jossa Martta silloin kolmekymmenluvulla maalasi. Odotan innolla tuota kesäretkeä.

Martan juhlavuotta vietetään tietysti myös täällä Tuusulassa. Tulevana syksynä, Martan oikean 130-vuotissyntymäpäivän aikoihin voidaan juhlia toistakin Martan elämän suurta tapahtumaa, ainakin näin tuusulalaisena toivon sen olleen hänelle merkittävä. Nimittäin vuonna 1937, 85 vuotta sitten, Martta muutti Tuusulaan, silloiseen Syvärannan täyshoitolaan, jonka me tunnemme Lottakotina tai nykyään Lottamuseona. Martta valitsi Tuusulan, kaikista pääkaupunkia ympäröivistä kauniista kulttuuripitäjistä.

Juhlavuoden ja erityisesti Valamon näyttelyn ansiosta Tuusulakin saa positiivista mainetta ja näyttely saa vieraita ympäri Suomenniemen ja vähän varmaan ulkomailtakin. Olisi toki ollut superhienoa, että Martan koko elämäntyön poikkileikkaus olisi voitu esitellä tänä juhlavuonna täällä, hänen kotikunnassaan.  Mutta koska ELÄMÄ ON, me matkustamme Martan taiteen jäljissä Valamoon.

Yst terveisin Kirsi Sukula-Ruusunen

 

 

MARTAN JA JENNYN JOULU

 

Suomalainen joulu nykymuodossaan vakiintui 1900-luvun alkuvuosista alkaen. Kuvasto syntyi ruotsalaisvaikutteiden kautta: joulutontut ja -pukit, talviset joulukirkkoaiheet, joulukuusi lahjoineen ja katetut joulupöydät. Ruotsalaisen Jenny Nyströmin tonttuaiheet levisivät Suomeen postikorttien välityksellä 1900-luvun ensi vuosina. Seuraavina vuosikymmeninä Martta Wendelin loi omanlaisensa joulukuvaston, joka on yhtä tuttua ja rakasta suomalaisille. Vaikka Wendelinin kuvitustyyli eroaa paljonkin Nyströmistä, yhteisiä teemoja löytyy heidän tuotannostaan.

 

 

 

 

 

Jenny Nyström tonttujen kuvaajana

 

Ruotsalaisen Jenny Nyströmin (1854-1946) tonttuaiheiset postikortit tulivat tutuiksi Suomessakin 1900-luvun ensi vuosina. Hän oli saanut taidemaalarin koulutuksen ja täydensi opintojaan Pariisissa Académie Julianissa 1880-luvulla. Kuvitustöistä tuli myöhemmin ammatti Nyströmille, aivan kuin Martta Wendelinille.

Tonttuaiheet kiehtoivat Jenny Nyströmiä jo nuoruudesta alkaen. 19-vuotiaana hän kuvitti ensimmäiset tonttunsa Viktor Rydbergin Lille Viggs äventyrer på julafton -tarinaan ( suom. Pikku Simon seikkailut jouluiltana), joka julkaistiin vuonna 1875. Kirjan mustavalkoinen kuvitus oli graafista ja pikkutarkkaa, ja Pikku Vigg esiintyy kuvissa hiippalakkisten tonttujen seurassa. Osa tontuista näytti pikkulapsilta, osalla oli pitkä partakin, kuten myöhemmillä tontuilla oli Nyströmin tuotannossa. Tontun hamon esikuvana olivat ruotsalaisen kansanperinteen haltija- ja kotitontut, jotka siirtyivät joulutarinoiden kautta sadunomaisen joulun kuvamaailmaan. Kirjasta tuli ruotsalaisen joulukirjan klassikko. Nyström avioitui vuonna 1887 Daniel Stoopendalin kanssa, ja heille syntyi poika Curt Nyström. Aviopuoliso sairasti tuberkuloosia ja perheen elatusvastuu tuli Jennylle.

Seuraavaksi Nyström kuvitti Viktor Rydbergin kuuluisan Tonttu-runon vuonna 1881 julkaistuun Ny illustrerad tidning -lehteen. Tämän jälkeen hänestä alkoi tulla tunnettu joulukorttien, -lehtien ja -julisteiden kuvittajana. Lisäksi hän kuvitti kirjoja ja muita lehtiä. Jultomten  (eli Joulutonttu)-lehden kannessa vuonna 1904 oleva Nyströmin tonttu näyttää vanhalta parrakkaalta ukolta punaisessa tonttulakissa ja hyvinkin realistisessa talvimaisemassa.

 

Suomalaiset joulutontut

 

Oma suomalainen tonttukuvasto kehittyi 1910-20-luvuilla. Suomalaisessa kansanperinteessä esiintyi myös haltijatonttuja, joiden uskottiin asuvan kotipiirissä. Vaikka kuvallista vaikutetta saatiin ruotsalaisista tontuista, näiden ulkoasu muuttui hyvin oman tyyppiseksi myös kuvitustekniikkaa myöten. Wendelinin joulutontuista varhaisimmat ovat 1920-luvulta, jolloin ne ovat punanuttuisia ja muistuttavat hinteliä sarjakuvahahmojakin isoine tossuineen. Tulenkantajamainen soihtu löytyy lahjarekeä vetävien tonttujen matkasta. Myöhemmät tontut 1930-luvulla ovat pulskempia, harmaapartaisia ja punanuttuisia tuttuja tonttuhahmoja. Myös Rudolf Koivun ensimmäiset tonttuaiheet syntyivät 1910-20-lukujen vaihteessa, ja hänkin sai vaikutteita ruotsalaisista esikuvista ennen kuin omanlainen hintelä ja hiippalakkinen tontun malli syntyi.

Martta Wendelinin jouluaiheet

Jouluisia kuvituksia tilattiin Wendeliniltä vuodesta 1918 alkaen joulukortteihin, joululehtiin sekä Kotilieden joulunumeroiden kansikuviksi. Kuvittajan piti huomioida tilaajan näkemyksiä, mikä on vaikuttanut aiheiden valintaan. Esimerkiksi Kotilieden joulunumeroiden kansiaiheisiin sopi joko harras madonna ja lapsi -aihe tai sitten kotoinen joulunviettoaihe. Wendelinin taiteessa voi huomata eroavaisuuksia tyylissä ja tunnelmassa eri vuosikymmeninä. 1920-luku on dekoratiivista, carl larssonmaista ja kaupunkilaisia arvoja suosivaa. 1930-luvulla alkoi käsityöläisyyden ja maaseudun elämän kuvaaminen näkyä myös joulukorteissa. Wendelin kuvitti postikortteja noin tuhannesta eri aiheesta, joista yli puolet liittyi joulu- tai uudenvuodenaiheisiin. Postikortteja tilasivat hyväntekeväisyysjärjestöt ja kirjankustantamot.

Martta Wendelinin varhaisimmat jouluaiheiset kuvat syntyivät Kustannusliike Kirjan painamina jouluksi 1920. Näissä kuvissa on ruotsalaista vaikutetta, carl larssonmaista dekoratiivisuutta ja Jenny Nyströmin tyylistä art nouveaumaista kynänjälkeä ja yksityiskohtaisuutta. Joulu on näissä varakasta 1920-lukulaista, kepeää ja kansainvälistä. Vaikutteita on myös Jenny Nyströmin tavasta rakentaa joulukortin kuvia: on rekiajelua, joulupakettien kanssa autolla ajavia lapsia tai romanttisia kuvia pienistä tytöistä ja pojista sateenvarjon alla, lapsia katsomassa joulukuusen koristeita tai kurkistamassa salin ovien raosta näkyvää koristeltua joulukuusta. Nämä sommitteluvaikutteet näkyivät vielä 1920-30-lukujen korteissa ja lehtien kansissa.

 

Kuvien merkitys

 

Korttien kuvamaailma oli sen ajan populaaritaidetta ja etenkin varhaisina vuosikymmeninä kuvia oli ihmisten saatavilla hyvin vähän. Kortit ja kuvitukset olivat paitsi ajankuvia, niin kuvastivat myös tilaajan makua ja yleisön odotuksia. Kortteja tilasivat eri hyväntekeväisyysjärjestöt ja se varmaan vaikutti kuvien painotuksiin. Taidehistorioitsija Tuula Karjalainen on verrannut Wendelinin postikortteja pelikortteihin. Wendelinin kuvituksissa on nähty mielenkiintoisena myös se, mikä niissä ei näy. Kuvat ovat usein tunnelmallisia ja idyllisiä. Tuula Karjalaisen mukaan Wendelinin kuvistakin voi välittyä jotain ahdistavaa tai pelottavaa liittyen siihen, mitä kuvissa ei kerrota. Wendelinin kuvilla oli vahva, maaginen merkityssisältö.

 

Tuusulalainen Rydbergin Tonttu

Viktor Rydbergin Tonttu-runon kuvittajana Martta Wendelin liittyy ruotsalaiseen kuvitusperinteeseen. Vuonna 1945 painettu Tonttu-kirja on tyylillisesti suomalaista Wendeliniä, tyyliteltyä, kotimaiseen miljööseen sijoittuvaa, ja tontussa on tunnelmallista ilmettä punaisine tonttulakkeineen, ruskeine nuttuineen ja valkoisine partoineen. Kuvien taustana on Saarelan talon pihapiirin punamullatut aitat Tuomalan kylästä Rantatien varrelta Tuusulasta. Komean keltaisen, kuistillisen päärakennuksen esikuvan Wendelin etsi jostain muualta. Tonttu-runon suomensi Walter Juva (1865-1922) jo aiemmin, ja suositun sävelmän laati Lyyli Wartiovaara-Kallioniemi (1887-1970). Rydbergin Tonttu-runo ilmestyi nuottien kanssa ensi kerran Suomessa vuonna 1945 Wendelinin kuvituksin varustettuna.

 

Pakkasyö on,

ja leiskuen pohja

loimuja viskoo.

Kansa kartanon hiljaisen

yösydänuntaan kiskoo.

Ääneti kuu käy kulkuaan,

puissa lunta on valkeanaan,

kattojen päällä on lunta.

Tonttu ei vaan saa unta.

 

Lucia-neidon kuvittajat

Lucian päivää vietetään Pyhän Lucian muistoksi hänen kuolinpäivänään 13. joulukuuta. Sisilialainen Syrakusan kaupungista kotoisin ollut yläluokkalainen ja kristityksi salaa kääntynyt Lucia-neito kuoli marttyyrikuoleman noin vuonna 304. Lucian päivää vietettiin ensi kerran Ruotsissa vuonna 1746 ja tapa levisi myös Suomeen, pääosin suomenruotsalaisille alueille. Lucia-neito symboloi valoa ja lämpöä talven pimeydessä. Ruotsissa on tapana, että Luciaksi pukeutunut, kynttiläkruunuinen neito tuo aamiaistarjottimen muulle perheelle. Taidemaalari Carl Larsson on kuvannut Lucian päivän viettoa taiteilijan kotona kotiaiheisissa akvarelleissaan, mutta myös Jenny Nyström on tehnyt aiheesta postikortteja. Martta Wendelin on kuvannut saman aiheen muun muassa Lasten Joulu -lehden kanteen (1953) sekä myös Suomen Syöpäyhdistyksen joulukorttiin 1951. Martta Wendelin tunsi suomenruotsalaisen Lisa Gröndahlin, joka työskenteli muun muassa Juthbackan lepokodin johtajana Uudessakaarlepyyssä. Yhdessä he tekivät vuonna 1955 myös matkan Faluniin Carl Larssonin taiteilijakotiin Sundborniin sekä Anders Zornin taiteilijakotiin Moraan. Sisiliassa Martta oli vieraillut jo kesällä 1927, ja kuullut ehkä alueen pyhimyksistä.

 

Päivi Ahdeoja-Määttä

 

Lähdekirjallisuus:

 

Ahdeoja, Päivi,                     Sadun ja toden maailma, Taidemuseo Martta Wendelinin jul-                                                     kaisusarja nro1, 2003

Hytönen, Hannu,                  Luettelo Martta Wendelinin piirtämistä postikorteista.

                                            Vammala 1993.

Karjalainen, Tuula,               Ikuinen sunnuntai. Martta Wendelinin kuvien maailma.

                                            Porvoo 1993.

Konow, Jatta, Martta Wendelin. Elämä ja työ. Jyväskylä 2003.

 

 

 

 

Päiväkoti Martta Wendelin vihittiin tänään 24.10.2022. Päiväkoti on Suomen suurin massiivipuusta rakennettu päiväkoti, joka sai syyskuussa Joutsenmerkin. Merkin myöntämisprosessissa arvioidaan energiankulutusta, sisäilmastoa, äänimaailmaa sekä yksittäisten rakennusmateriaalien ympäristö -ja terveyskuormitusta. Saimme ihastella kokonaan puusta tehtyä päiväkotia ja puun tuoksua.

Tänään oli juhlapäivä ja lapset pidättelivät nauhaa, jonka pormestari Kalle Ikkelä ja sivistysjohtaja Tiina Simons juhlallisesti leikkasivat.

Puheiden jälkeen päiväkodin Kultapiisku-ryhmän lapset esittivät riemastuttavan eskarilaisten aamujumpan, jossa taputeltiin vatsaa ja kuroteltiin kattoa. Toisena esityksenä oli etanalaulu, johon yleisökin osallistui. Ja tietysti kohotettiin maljat.

Saimme nähdä myös laatan, jossa näkyy Martta Wendelinin Tuusulan vuodet sekä hänen niin tunnettu signeeraus. Laatta tulee päiväkodin seinään heti kun ilmat sallivat.

Martta Wendelin Seurasta pyydettiin puheenpitäjää, jonka piti seuran pj Leena Jäntti.

 

Hyvät Tuusulan kunnan päättäjät, arkkitehdit, rakentajat, päiväkodin henkilökunta ja kaikki, jotka jollain tavoin olette olleet osallisena Päiväkoti Martta Wendelinin aikaansaamiseen.

Olemme seurana lähestyneet kunnan päättäjiä vuosien aikana ja toivoneet, että Martta Wendelinin nimi näkyisi tuleville polville kadun, aukion tai rakennuksen nimenä tms. NYT TÄMÄ TOIVE on täyttynyt mitä parhaimmalla tavalla. Olemme seuranneet rakennuksen valmistumista ja kaikkia vaiheita, jotka ovat olleet haasteellisia matkan varrella. Olemme olleet hengessä mukana.

Nyt on rakennus valmis ja syyskuussa saatu JOUTSENMERKKI on upea saavutus kohteelle.

Jo aivan alkumetreillä tuli seuraamme kysely, jossa toivottiin seuran edustusta hankkeessa. JA TOTTAKAI halusimme tulla mukaan. Kaksi seuran jäsentä on ollut kertomassa, kuka oli Martta Wendelin ja mikä oli hänen merkitys Suomalaisille. Kiistatta voidaan sanoa, että Martta Wendelin loi suomalaisuuden kuvamaailman, joka ympäröi meitä koko elämänkaaremme ajan aapisesta ja satukirjoista aikakauslehtiin ja postikortteihin.

1970-luvulla Martta Wendelin sai tekijänoikeuksien perusteella kuvitusoriginaalinsa takaisin kustantajilta. Tämän ainutlaatuisen materiaalin, noin 2000 kuvitusoriginaalia taiteilija lahjoitti kotikunnalleen Tuusulan kirjastoon. Tätä kokoelmaa hallinnoi ja hoitaa Tuusulan taidemuseo.

Martta Wendelin Seuran lahja tänään päiväkodille on tämä pieni kirja, joka on painettu vuonna 1943, jatkosodan aikaan, jolloin Martta asui vielä Suopelto- huvilassa vuokralla Rantatien varrella. Tämä oli sen ajan upea tuote, ihan värillinen kansikuva. Kirjassa on koottuna Arvid Lydeckenin satuja. Sisäsivun kuvat ovat mustavalkoisia. Tämä kansikuva on nyt nähtävänä päiväkodin ensimmäisen kerroksen länsiosassa, jossa päiväkoti päivää viettää LOUNATUULET-ryhmä

Näin pienestä voi tulla näin suurta.

Kirjan etusivulla on toivotus kirjan lukijoille:

Tuottakoon tämäkin (kirjanen) PÄIVÄKOTI iloa pienokaisille, jotka vielä kulkevat satumetsässä ja nukkuvat tähtien lauluun. Ajan myrskyt kertovat heille elämän varrella ankarampia tarinoita, lapsuuden satumuistot voivat silloin lämmittää, rohkaista ja herättää lujaa uskoa oikeuden ja totuuden voittoon.

Päiväkodin henkilökunnalle toivomme erityisesti uskoa satujen voimaan ja jos nämä Martan kuvitukset täällä päiväkodissa satumetsästä ja tähdistä tukevat tätä, niin Martta Wendelin Seuran viesti on saavutettu tältä osin.

Voimme myös seurana luvata, että teemme mielellämme yhteistyötä päiväkodin kanssa kaikessa, missä voimme avata Martan taidetta tai elämään liittyvissä kysymyksissä.

 

Vielä kerran onnittelut ja onnea päiväkodin arkeen ja tulevaisuuteen.

Leena Jäntti

Martta Wendelin Seuran puheenjohtaja

 

 

 

SYKSY SAA

Kesä on mennyt ja syksy saa. Siitä kertoo vilkaisu ikkunasta ulos ja tietysti Martan kalenteri yllä olevalla kuvalla. Nyt on oikeastaan hyvä aika summata kesän tapahtumi

a ja asioita, jotka erityisesti jäivät mieleen. Ja kun ollaan Martta Wendelin seuran blogeissa, kerrataan tietysti niitä muistoja, jotka liittyvät mitenkään taiteilijaan itseensä tai hänen töihinsä

Ensimmäisenä viikkaisin kesämuistojen arkkuun kesänäyttelyn Sysmässä 28.5-28.7.2022, kylän kunnantalolla sijaitsevassa kirjastossa. Kirjastossa, joka tarjosi parhaat mahdolliset näyttelytilat ja parhaat mahdolliset välineet, joilla näyttelyä rakennetaan ja joita käytetään avuksi näytteille asennettaessa.  Kirjaston henkilökunta oli ystävällistä ja innolla mukana näyttelyn pystyttämisessä, tarjosi kahvit ja osallistui avajaistilaisuuteen. He olivat selvästi odottaneet meitä ja varautuneet tulevaan näyttelyyn. Kylän kahviloista ja ravintoloista löytyi mainoksia ja kutsu avajaistilaisuuteen, joka toteutettiin yleisöluentona puheenjohtaja Leenan ja allekirjoittaneen toimesta.

 Luento herätti kuulijoissa kysymyksiä ja keskustelua riitti, ennen luentoa, sen aikana ja jälkeenpäin ihmiset jäivät paikoilleen istumaan ja juttua riitti. Paikalla oli kaksi paikallislehtien toimittajaa, toinen Sysmän Lähilehdestä ja toinen Itä-Hämeestä, kumpikin tekivät jutun näyttelystä, sen avajaisista ja Martan elämästä. Oli mukava huomata, että näyttely noteerattiin niin vahvasti paikkakunnalla. On hienoa viedä Martta Wendelinin taidetta näkymään ympäri Suomea, kun saa huomata miten paljon kiinnostusta ja arvostusta se herättää.

Kirjaston näyttelyyn kävi tutustumassa useita satoja ihmisiä, osa oli kaukaakin tulleita, ehkä kaukaisin oli kaukaisin Vancouverista asti, osa vain katsomaan Martan taidetta ja muistelemaan. Eräs rouvashenkilö kiitteli miehelleni, joka purki kanssani näyttelyä: ” Käytiin täällä kesävieraiden kanssa usein, itkettiin ja naurettiin ja muisteltiin näiden ihanien piirustusten äärellä. Kyllä oli hienoa, että soitte tällaisen mahdollisuuden meille sysmäläisille palata lapsuuteen ja nuoruuteen. Kiitos teille.”  Tähän täytynee lisätä, että mieheni oli hieman hämillään tästä purkauksesta, mutta selvisi loistavasti tilanteesta kiittämällä kauniisti.

Erityisesti kesämuistoissa elää keskustelu, jota näyttelyn avajaisissa käytiin. Se oli mielenkiintoista ja lisäsi ymmärrystäni siitä, mistä ihmiset ovat kiinnostuneita, kun on kyseessä Martan kaltainen taiteilija.  Yleisö oli kovasti kiinnostunutta Martan monitaituruudesta ja siitä, miksi Marttaa ei ole nostettu ”niiden taiteilijoiden joukkoon, joille pystytetään patsaita ja joiden mukaan kadut nimetään?” Liekö syynä se, että Martta ei aikoinaan istunut ravintola Kämpissä muiden taiteilijoiden kanssa ja ollut näkyvillä niissä huoneissa missä rahaa, mainetta ja kunniaa jaettiin vaan hän halusi työnsä puhuvan puolestaan. Martan auttamishalusta ja sosiaalisesta omastatunnosta oli myös puhetta. Marttahan huolehti äitinsä elannosta ja otti vielä ottotyttärenkin, neiti-ihminen, johon sitoutui koko loppuelämäkseen. Auttoi omilla kuvituksillaan ja maalauksillaan useita järjestöjä, seurakuntia ja muita apua tarvitsevia. Keskustelu hyppeli asiasta toiseen, tuntui olevan paljon kysymyksiä.

Mietin usein, mitä Martta olisi keskustelusta ajatellut, jos olisi vielä täällä. Nythän me vain arvailemme ja vedämme johtopäätöksiä, oletamme hänen tehneet valintoja jostakin syystä. Olisiko hän ollut tyytyväinen saamastaan arvostuksesta ja kiinnostuksesta itseään ja taidettaan kohtaan? Olisiko hän ollut tyytyväinen siihen, että hänen työnsä ja elämänsä herättää nyt enemmän kiinnostusta kuin joinakin aikoina hänen eläessään? Olisiko hän hämillään? Eläessään hän piti matalaa profiilia, ei halunnut puhuttavan itsestään.

Kaiken kaikkiaan oli liikuttavaa ja hienoa kuulla, miten monilla ihmisillä oli hyviä muistoja liittyen Martta Wendelinin elämäntyöhön. Esitelmän loputtua toinen toimittaja lähestyi minua ja kysyi, miten Martta tänä päivänä tekisi työtään, jos eläisi? Voisiko häntä kutsua freelanceriksi?  Hän tarkoitti sitä, että Martta jätti viime vuosisadan alkupuolella hyväpalkkaisen vakituisen toimen ja siirtyi vapaaksi taiteilijaksi, vaikka hänellä oli äiti elätettävänään. Hyvä kysymys! Martta oli rohkea ja itsenäinen nainen, hän otti sen riskin, vaikka hänen silloinen työnantajansa vähän epäili hänen pärjäämistään. Ilmeisesti Martta arvioi, että hänellä on kuitenkin sen verran tunnettavuutta, että hän pystyy elättämään heidät. Ja riski kannatti, kun katsoo Martan pitkää ja monipuolista uraa. Tänään jos Martta eläisi, häntä kutsuttaisiin yksityisyrittäjäksi, todennäköisesti toiminimellä toimivaksi ja  kun ottaa huomioon hänen monipuolisuutensa, hänen  toimialanaan olisi kaikki laillinen liiketoiminta.

Minä puolestani toivotan hyvää syksyn jatkoa kaikille. Katsotaan ikkunasta, kun keltaiset lehdet putoaa ja luonto riisuu itseään kohti tulevaa talvea säilöen lehtivihreät ensi kevääseen ja kesään 2023. Silloin ollaan matkalla kohti Valamon luostaria ja Martan 130-vuotissyntymäpäiviä ja juhlanäyttelyä.

 

Kirsi Sukula-Ruusunen

 

Anni Enkovaara

Martta ja Alma – ystävykset sadan vuoden takaa

 

Pikkumummihan se on. Nuorena, mutta juuri ja juuri tunnistettavana. Äitini äiti, jota perhepiirissä kutsuimme Pikkumummiksi hänen lyhyytensä takia. Miten töölöläisen lastenlääkärin nuoruuden muotokuva on päätynyt Erkkolan museon seinälle Tuusulaan? Vastauksena on blogi, jota kirjoitan pääosin itseni iloksi. Pari vuotta sitten kirjoitin lyhyen tekstin äidinäitini Alma Talvitien muotokuvasta, joka on äitini kodin seinällä Tapiolassa. Parin viikon kuluttua Tuusulan taidemuseon amanuenssi Päivi Ahdeoja-Määttä otti minuun yhteyttä ja kysyi, olisiko mahdollista lainata Alman muotokuvaa museon näyttelyyn.  

Ihmetellessäni kysymystä Ahdeoja-Määttä selitti, että Alman muotokuva on kuvataiteilija Martta Wendelinin tekemä – minkä tiesinkin. Wendelin taas on asunut Tuusulassa vuodesta 1937 kuolemaansa asti, minkä takia Wendelinin maalauksia ja piirroksia on usein esillä Tuusulan taidemuseon näyttelyissä. 

Alman muotokuva on maalattu Helsingissä vuonna 1914, jolloin Martta oli 20-vuotias taidekoululainen ja Alma 23-vuotias lääketieteen opiskelija. Nuoret naiset tunsivat toisensa Kotkan suomalaisesta yhteiskoulusta, josta molemmat olivat päässeet ylioppilaiksi pari vuotta aikaisemmin kevätkesällä 1910. Ylioppilaslakin saatuaan Martta muutti lapsuuden perheensä mukana Helsinkiin ja alkoi opiskella Keisarillisen Aleksanterin yliopiston Piirustussalilla. Yksin kaupunkiin muuttanut Alma puolestaan aloitti opiskelut saman yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. En tiedä, miten hyvin naiset tunsivat toisensa Kotkan vuosina, mutta heidän muutettuaan Helsinkiin voisin kuvitella, että miesvaltaisessa yliopistomaailmassa Marttaa ja Almaa yhdisti paitsi sukupuoli myös se, että he olivat lähtöisin samasta suomenkielisestä koulusta pääkaupungin ulkopuolelta. Tapaamisia mahdollisti sekin, että yliopiston rakennukset – niin Piirustussali kuin lääketieteen opetustilat – sijaitsivat lähekkäin Kruununhaassa.

Suomessa naisten opiskelu yliopistossa oli tullut mahdolliseksi jo 1870-luvulla, mutta vuoteen 1901 asti naisten oli anottava erillistä opiskeluoikeutta eli ”vapautusta sukupuolestaan” Venäjän keisarilta. Ystävysten aloittaessa opiskelut naisten ei ollut vielä mahdollista toimia yliopistossa opettajina eikä tutkijoina. Opetus- ja tutkimusvirat avautuivat heille vasta vuonna 1916. Kaikkiaan yliopisto-opiskelijoita oli 1910-luvulla vähän – esimerkiksi vuosittain valmistui vain 30-40 lääkäriä.

Martan ja Alman ystävyys jatkui enemmän tai vähemmän tiiviinä eläkevuosiin asti. Marttahan kuoli 92-vuotiaana Tuusulassa 1986 ja Alma 98-vuotiaana 1989 Helsingissä. Muistan, että pääsin Pikkumummin kanssa kerran 1960-luvulla kylään hänen ystävänsä luokse maaseudulle. Matkasta muistan epämääräisesti vain lempeän tuntuisen vanhan naisen ja kesäisen puutarhan. Vasta myöhemmin olen tajunnut, että kävimme yhdessä Martan luona Tuusulassa.

Sen seurauksena että vastasin kyllä Päivi Ahdeoja-Määtän taidelainausta koskevaan kysymykseen, Pikkumummin pastellimuotokuva päätyi runoilija J.H.Erkon museoituun kotitaloon eli Erkkolaan osaksi talossa tänä kesä olevaa näyttelyä Täällä jossain – Martta Wendelinin elämää ja taidetta sotien aikaan.

Wendelinin muotokuvassa Pikkumummi näyttää pieneltä, hauraalta ja vähän pelokkaalta. Toisin kuin muistikuvissani, joissa lähes 80-vuotiaaksi asti lastenlääkärinä työskennellyt mummi oli parhaina vuosinaan tomera, ärhäkkä ja työteliäs – aikaansaava ja itsenäinen, kokoaan isompi nainen. 

Olen viime aikoina lukenut Pikkumummin lukio- ja opiskeluaikojen päiväkirjaa, joka on hieman raottanut minulle nuoren Alman ajatuksia ja tunteita. Koen, että pari

kymppinen Martta Wendelin on saanut vangittua Alman muotokuvaan jotakin nuoren ystävänsä ja ikätoverinsa mielen myllerryksestä Suomessa, joka kipuili Venäjän vallan alla tilanteessa, jossa maailma oli ajautumassa kohti ensimmäistä maailmansotaa. Alman mielessä oli varmaan epätietoisuutta ja pelkoa omasta ja kansakunnan tulevaisuudesta, mutta toisaalta – nuorten tapaan – myös toivoa ja uskoa, että oma tie löytyy – huolimatta omasta ja maailman kompuroinnista.

Äitini kodissa Tapiolassa Wendelinin pienikokoinen maalaus on näkyvällä paikalla. Muistisairas äitini pysähtyy usein katsomaan oman äitinsä nuoruuden kuvaa: ”Onpa ihanaa, että tuo taulu on seinälläni.” Martta Wendelinin maalaus tuo päivittäin iloa ja mielihyvää yli 90-vuotiaalle äidilleni. Herättää muistoja ja tunteita. Taide tekee tehtäväänsä.

 

 

 

 

 

 

 

Satu Säilä

MARTTA  WENDELIN  KUVITTAJANA

Martta Wendelin on tullut tunnetuksi suuren yleisön keskuudessa lähinnä mittavan kuvitustuotantonsa ansiosta.  Hän on kuvittanut lasten- ja nuorten kirjoja, romaaneja, suuren määrän postikortteja, sarjakuvia ja julisteita, satoja aikakauslehtien kansia sekä lastenlehtiä ja erikoisjulkaisuja. 

Hänen taiteilijuutensa  ja  kuvittajauransa  pohjana oli  kuuden vuoden  taideopinnot. Päästyään ylioppilaaksi v. 1910 Martta aloitti saman vuoden syksyllä opiskelun Helsingin yliopiston piirustussalissa.  Tuolloin hänen opettajanaan toimi   taiteilija  Eero Järnefelt, joka piti piirustustaitoa  kaiken taiteen perustana.  Myös  Järnefeltin tunnuslause ”Vain tosi on pysyväistä” heijastui  Martan taiteeseen.      

Ensimmäisiä  kuvittajan  kokeiluja oli  veljensä Oivan kanssa  ideoima lastenkirjan  kuvitus. He lähettivät  teosluonnoksern   Werner Söderströmille  Porvooseen.   WSOY  kiinnostui  luonnoksesta  ja  samalla he tarjosivat Martta Wendelinille kuvittajan paikkaa yhtiössään.  Martta aloittikin yhtiössä vuonna 1919 vakinaisen työsuhteen  ja hänen   ensimmäisiä  kuvitustöitään   WSOY:llä olivat  Anni Swanin  Iris rukka-nuorisokirjat .

Eero Järnefeltin oppien jälkeen  Martan kannustajana oli  taiteilija Akseli Gallen-Kallela, joka toimi WSOY:llä samaan aikaan  suuritöisen  kansalliseepoksen taiteellisena johtajana.     Yhteistyö Gallenin kanssa  Koru-Kalevalan  kuvitustyössä   kehitti ja uudisti Marttan  taitoja.   Gallen arvosti  Martan työn  tasoa  ja  hän  opasti  avustajaansa myös öljyvärien käytössä  sekä kehoitti Marttaa säilyttämään taiteellisen omaleimaisuutensa.  

Kotilieden  kansien kuvittajana

1920-luvulla painotekniikka kehittyi  ja syväpaino mahdollisti moniväripainatuksen  ja  rotaatiokoneet  lisäsivät etenkin sanoma- ja aikauslehdistön   massatuotantoa.    Werner Söderström Oy perusti vuonna  1922 perhehenkisen Kotiliesi-aikakauslehden, josta kehittyi vuosikymmenten saatossa Suomen suosituin perhelehti.  Sen mahdollisti  lehden korkea laatu sekä henkisellä että aineellisella tasolla.

Kotilieden  pitkäaikainen päätoimittaja oli  vuosina 1922 – 63 maisteri Alli Wiherheimo. Hänen avustajinaan oli eturivin suomalaisia naisia kuten Hedvig Gebhard, Mandi Hannula ja Laura Harmaja. Tämä toimituskunta rakensi Kotilieden linjan, jonka tavoitteena oli  järkiperäisempi kotitalous, parempi kodinhoito ja korkeampi kotikulttuuri.  Vaikka lehti halusi olla myös ikkuna ulkomaailmaan, se halusi vaalia myös perinteitä.

Martta Wendelin toimi aikanaan taloudellisten olosuhteiden pakottamana sekä kuvittajana että vapaana taiteilijana.  Kuuden  vuoden taideopinnot, joista kaksi viimeistä vuotta  priimuksen stipendillä  kehittivät hänestä taitavan ja kunnianhimoisen kuvittajan.  Tämä lähtökohta sekä Martan omat perusarvot eivät olleet ristiriidassa Kotilieden arvomaailman kanssa.  Kansikuvien maailma oli lähtöisin näistä suomalaisuuden perusarvoista  ja  aiheet valikoituivat lehden sisällön ja ajankohdan mukaan. Kotilieteen Wendelin teki  1920 -50 luvulla  n. 300 kansikuvaa.   Kiistatta voidaan  sanoa että Martta Wendelin loi suomalaisuuden kuvamaailman, joka ympäröi meitä koko elämänkaaremme ajan  aapisesta ja satukirjoista  aikakauslehtiin ja postikortteihin.   

Otaksun  että Martta Wendelinin kuvitustaide  elää uutta renessanssiaan.   Martan kuvamaailma antaa  nykypäivän vanhemmalle sukupolvelle läheisiä muistoja lapsuuden kultaisilta päiviltä.  Tuo tietynlainen  onnellisen lapsuuden sadunomaisuus puhuttelee myös nuoremman sukupolven kaipuuta yksinkertaiseen  kauneuteen tässä  kaaosmaisessa kuvatulvassa.

1970-luvulla Martta Wendelin sai tekijänoikeuksien perusteella kuvitusorginaalinsa takaisin kustantajilta. Tämän ainutlaatuisen materiaalin, n. 2000 kuvitusorginaalia taiteilija lahjoitti kotikunnalleen Tuusulan kirjastoon. Tätä kokoelmaa hallinnoi ja hoitaa Tuusulan taidemuseo.  Martta Wendelinin  taiteen esilläoloa ja  arvostusta  pitää yllä myös viime  vuonna 20 vuotta täyttänyt  Martta Wendelin Seura.

Satu Säilä ,  Martta Wendelin Seuran hallituksen jäsen

 

Lähteet

Martta Wendelinin kuvittamat Kotilieden ja Aitta-lehden

kannet 1920-30-luvulla Progradu-tutkielma:  Ulla Aaltio

Ikuinen Sunnuntai, Martta Wendelinin kuvien maailma: Tuula Karjalainen

Martta Wendelin  Taide ja työ: Jatta von Konow

 

 

 

 

 

Päivi Ahdeoja-Määttä:

 

MARTTA WENDELIN TUUSULASSA – KOHTI TALVISOTAA

”Muuten meillä on ihanaa täällä maalla. On kunnostettu sukset ja hankittu potkukelkat ja lumilapiot (…). Aivan rupeaa lapsettamaan vanhoilla päivillä.” 

Taiteilijakoti Erkkolassa avautuu 7. kesäkuuta näyttely ”Täällä jossain – Martta Wendelinin elämää ja taidetta sotien aikaan”. Tässä hieman taiteilijan elämäkertaa taustaksi ennen II maailmansodan alkamista ja sodan ensi vuosiin Tuusulassa liittyen. Kesän 1937 Martta Wendelin vietti eksoottisissa maisemissa Petsamossa Jäämeren lähellä. Maalausten aiheiksi löytyi Petsamon tuntureita ja vuonomaisemia sekä alueen kolttasaamelaisia. Kesän jälkeen Wendelin muutti Tuusulaan terveyssyistä.

Martta Wendelin saapui ensi kerran Tuusulaan syksyllä 1937 asumaan Syvärannan täysihoitolaan Rantatien varrelle. Lääkäri oli kehottanut keuhkoputkentulehduksista kärsinyttä taiteilijaa jättämään Helsingin raa´an ja merellisen ilmanalan. Syyskuun alussa Martta vei äitinsä sukulaisten luo Myllykoskelle Sippolaan. 44-vuotias taiteilijatar etsi jotain uutta elämäänsä samalla kun tutustui Tuusulan rauhalliseen ja historialliseen miljööseen.

Täysihoitolaisena Tuusulassa
%0